Echoes

Lauantain kissatappelu: Las Robertas vs. No Joy

2012-02-25T12:00:00.000+02:00

Kumpi uppoaa paremmin?

Las Robertasin rämisevämpi soitanta...

...vai No Joyn uneliaampi särinä?

Meikä tykkää molemmista aivan yhtä paljon.

Kuvat täältä ja täältä

Bad Sports

2012-02-23T09:00:00.002+02:00

Mielessäni pyöri tasan ja ainoastaan yksi ajatus kuunnellessani Bad Sportsia ensimmäisen kerran: tämä kuulostaa aivan Ramonesille.

En yritä sanoa, että texasilainen kolmikko olisi ensimmäinen yhtye, joka muistuttaa punkin kivijalkoja. Laulajan ääni on kuitenkin kuin varastettu Joeyltä ja tietyt kappaleiden osat tuntuvat suorilta lainoilta Ramonesien biiseistä. Mutta onneksi Bad Sportsilla on energiaa, joka tuo sen tälle vuosituhannelle.

Bändin debyyttialbumi Kings Of The Weekend julkaistiin viime vuonna ja se on hengästyttänyt tähän mennessä useita kertoja. Kappaleiden junnaavuus kääntyy levyn loppupuolella pienoiseksi haitaksi, mutta esimerkiksi Teenage Girlsin alkaessa sitä miettii, miksi kaikki rock ei vain voisi kuulostaa tältä.

Kuva täältä

Dávila 666

2012-02-21T09:00:00.003+02:00

Black Lips synnytti viime kesänä rähjäisen kipinän 60-luvusta inspiroituneeseen autotallirockiin. Itse asiassa innostus Arabia Mountainin kaltaiseen musiikkiin oli valmiina koko ajan, Black Lips vain teki samankaltaisten bändien metsästämisestä maanisen harrastuksen.

Voin varmasti todeta jo nyt, että omassa sarjassani Dávila 666 on vuoden kovimpia bändilöydöksiä. Puerto Ricon pahikset soittavat nimittäin niin aitoa ja rehellistä musiikkia, että millään muulla ei ole ollut vähään aikaan mitään merkitystä.

Bändi on julkaissut oman käsitykseni mukaan kaksi albumia, joista viime vuonna ilmestynyt Tan Bajo on enemmän omaan makuuni. Espanjankielisten kappaleiden kokoelma toimii törkeän hyvin ja Obsesionaon, Esa Nena Nunca Regreson, sekä Ratatatan kaltaiset hitit eivät päästä otteestaan turhan helposti.

Tämän vuoden puolella julkaistu Pa Que Vives -single edustaa punkimman puolen sijaan bändin rockimpaa otetta. Minulle on oikeastaan aivan sama kummalla linjalla Dávila 666 jatkaa, kunhan biisit ovat vastaisuudessakin näin kovia.

Kuva täältä

1-2-3: Loma

2012-02-19T09:00:00.001+02:00

Meikäläinen puuduttaa tämän tekstin ilmestymisen aikoihin takapuoltaan lentokoneen matkustamossa. Tietokone jää myös ansaitulle lomalle koti-Suomeen, mutta ei syytä huoleen!

Ensi viikolla Echoesin valtaa ajastettu autotalliräminä ja valtavan hyvä sellainen. Mikäli aika käy kuitenkin tylsäksi, suosittelen kääntymistä blogin Facebook-sivulla, 365/2012 -soittolistalla tai Rosvot-palvelussa, josta löydät lukuisat muut kotimaiset musiikkiblogit.

Palataan live-kirjoittamiseen reilun viikon päästä!

Solmujen purkamista

2012-02-16T00:17:00.000+02:00

Oman elämänsä multitaskaaja tässä moi.

Pitäisi tehdä muutama asia ennen ensi viikolla alkavaa lomaa, mutta en ole kyennyt duunien jälkeen muuhun kuin päämäärättömään aivotyöskentelyyn. Ajatukset eivät suinkaan kierrä kehää tällä kertaa, vaan ne kulkevat suoraa viivaa kietoutuen lopulta yhteen myttyyn.

Parempi avata solmua muutamalla suomalaisella musiikkiblogiviivalla.

Flow-lehti saapui ja joku saattoikin huomata kotimaista musablogiskeneä käsittelevän jutun. Meikäläisen kommentit eivät nähtävästi pääseet paperiseen versioon asti, mutta kuvakaappaus edusti komeasti.

Flow'n uusimmat kiinnitykset eivät välttämättä miellyttäneet omia makuhermojani niin rajusti kuin olisi ollut mahdollista, mutta silti: Nicolas Jaar <3, The War On Drugs <3 ja Flying Lotus <3.

Räppivaihde iskeytyi viikonlopun jälkeen pitkästä aikaa päälle, kuten joku saattoikin huomata 365/2012 -soittolistalta. Liekö jotain yhteiskunnallista sydämen päällä, mutta tunteeni seuraavia kappaleita kohtaan ovat erittäin rakastavaiset ja lämminhenkiset.

Hyvää yötä.

Kevään tärkeimmät keikat

2012-02-12T22:25:00.001+02:00

Jutun juoni lienee selvä, joten seuraavassa kevään viisi tärkeintä keikkaa.

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä länsinaapurimme puolella taisi olla Vart Jag Mig I Världen Vänder. Kappaleen tehtaillut Den Svenska Björnstammen saapuu tanssittamaan Korjaamon Svenska Talande Klubbenia huhtikuun alussa. Ja mikäs sen parempaa kuin bileet suomenruotsalaisten kanssa.

Päivä edellisen yhtyeen keikan jälkeen Kuudennella Linjalla saadaan nauttia hieman erilaisesta pohjoismaalaisesta musiikista. Viime vuonna New Brigade -debyytillään lukuisat musiikkimediat hurmannut Iceagae pistää paikat todennäköisesti aivan paskaksi.

Grouper sykähdytti viime vuonna A I A -albumikokonaisuudellaan niinkin kokonaisvaltaisesti, että teos pääsi koristamaan myös Echoesin vuoden parhaimpien levyjen listoja. Kunpa ääniaaltojen kuningatar soittaisi Heavy Waterin/I'd Rather Be Sleepingin.

Jex Thoth ei kerää Nuorgamin Tuoreen Muffinssin kilpailussa yhtään pistettä. Synkkien sävelten tulkit ovat kuitenkin omalla kohdallani enemmänkin kuin odotettu vieras, sillä aiemmat keikat ovat menneet sivu suun.

Of Montreal oli törkeän kova sana vuonna 2007, jolloin indie alkoi kiinnostaa teini-ikäistä meikäläistä enemmän. Kirvelikin aivan saatanasti, kun ikä ei riittänyt sisäänpääsyyn bändin silloisten keikkojen areenoille. Mutta ehkäpä nyt on minunkin vuoroni kuulla livenä Gronlandic Edit.

Ja mikäli nämä tapahtumat eivät riitä, suositteen kääntymään esimerkiksi High Placesin, M83:n, Mos Defin, Active Childin, Pete Dohertyn, Zola Jesusin, Wolves Like Usin, Thåströmin, Pelicanin, Immortal Techniquen, The Døn, Buzzcocksin, Chelsea Wolfen keikoilla.

Tarkemmat tiedot löydät Tiketistä.

Fort Lean

2012-02-09T22:27:00.000+02:00

Kuten edellisen postauksen kappalevalinnasta kävi ilmi, perinteisempi indie-rock on vallannut jälleen jalansijaa musiikkimieltymysteni polveilevilla poluilla. Mikäs siinä, kun alalle puskee tälläkin hetkellä toinen toistaan kovempia bändejä.

En ole pitkään aikaan jaksanut kiinnostua tai edes ottaa selvää, mistä mikäkin bändi on kotoisin. Siitä huolimatta yllätyin perin pohjin, kun huomasin Fort Leanin pitävän majaa Brooklynissä.

Viime keväänä julkaistu ep:n ja melkein uunituoreen singlen ympärillä leijuu rehti tekemisen meininki. Ei sellainen nihkeä ja väkisin väännetty taiderock-pöly, jota Brooklynin suunnalta on viime vuosina leijaillut.

Sunsick on Fort Leanin ensimmäinen fyysinen julkaisu ja Neon Gold lähettää sen maailmalle helmikuun lopussa. Mikäli koen olevani yhtään ajan hermolla, siitä tulee helvetin iso hitti. Vai oletteko kuulleet yhtä koukuttavaa rumpukomppia lähiaikoina?

Kuva täältä

Rimakauhua ja liekehtiviä hotelleja

2012-02-07T18:00:00.000+02:00

Muutaman vuoden blogihistorian jälkeen on sanottava, että helmikuu on totisesti kirjoittamisen kannalta hankalin kuukausi.

Vuoden ensimmäisinä päivinä tekisi mieli keksiä jotain uutta ja mullistavaa, olla kaikin puolin parempi bloggaaja, sekä ennen kaikkea kirjoittaa useammin kuin edellisenä vuonna.

Liekö siis jotakin rimakauhun tapaista, kun helmikuussa ei oikein lähde. Eikä se ole ihmekään, kun omat odotukset tämän säätämisen suhteen ovat korkeammalla kuin minkään muun aktiviteetin suhteen.

Tilanne on johtanut nyt siihen, että muistilaput tietokoneella, kalenterissa ja jopa seinillä pursuilevat kaikesta musiikkiin liittyvästä. Ja ennen kuin ehdin aiheista tänne avautua, on jo liian myöhäistä.

Johdannon jälkeen jätän teidät mainion Burning Hotelsin pariin ja lähden suunnittelemaan seuraavia siirtoja.

Black Twig: Paper Trees

2012-01-31T22:55:00.000+02:00

Black Twig synnytti esikoisensa tammikuun alussa, mutta itse sivuutin asian joistan syystä aivan täysin. Selasin sokein silmin levyn saamia yllättävänkin yksimielisiä arvosteluja ja löysin Facebookista hehkutuksesta hohkavia tilapäivityksiä.

Olin saanut Paper Treesin arvostelukäyttöön Solitilta jo kuukautta aikaisemmin. Levy pyöri soittimessa muuttokiireiden aikana ja niiden jälkeenkin. Lopulta se sulautui levyhyllyn luonnolliseksi jatkeeksi muiden suosikkien joukkoon.

Erona muihin vanhoihin lemppareihini Black Twigin debyytti ei ole jäänyt pölyttymään kaappeihin. Olen kuunnellut sitä viikottain niin kuulokkeista kuin suuremmistakin kaiuttimista, mikä on näinä päivinä harvinaista. Ja se kertoo jostain erityisestä.

Jotta asia ei jäisi epäselväksi, Black Twigin matka uusiin kotimaisiin indiesuosikkeihin ei käynyt käden käänteessä. Paper Trees sitä vastoin päästi luokseen vaivattomasti.

Näin sen pitäisikin mennä. Kitaraindietä ei tarvitse keksiä uudestaan, eikä soundeja ole pakko paisuttaa Titanicin kokoisiksi. Death Scene koukuttaa tavallisessa pop-mitassaan sairaalloisen tiukasti ja monen suosikiksi noussut seitsenminuuttinen Kouvola (Slow) muokkaa särisevästä junttauksesta oikeasti mielenkiintoista.

Ja niinä hetkinä, kun kappaleen raamit eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla, laulajan ääni nousee keskiöön. En muista kuulleeni pitkään aikaan näin miellyttävää ääntä suomalaisella vaihtoehto-orkesterilla.

Jos käyttäisin jonkinlaisia tähtiasteikkoja tai pistetaulukkoja, varastaisin muutamat Nuorgamilta ja Nytiltä. Sen sijaan tyydyn vain sanomaan: uskokaa hypeä.

Kuva täältä

Tyga: Rack City

2012-01-28T00:41:00.000+02:00

Levoton viikko niin ajankäytön kuin juttujensakin puolesta. Olen ehtinyt töiden välissä heittää törkyistä läppää ja lukea pitkästä aikaa musiikkiblogeja. Levyjen kuunteleminen on silti vieläkin jonotuslistalla.

Kollegoiden palstoilta löytyi kuitenkin hyviä aiheita täytepostauksia varten. Seuraava kappale lähentelee todennäköisesti kuuluisaa hyvän maun rajaa, sillä en ole vieläkään osannut päättää, onko siinä mitään järkeä.

En tiedä Tygasta mitään, enkä välttämättä edes halua tietää. Rack City on joka tapauksessa niin törkeä biisi, että se yksinkertaisesti vaatii päästä esille.

Kaiken lisäksi raina jää soimaan päähän vähintään ikuisuudeksi. Onpahan helpompi leikkiä oman elämänsä gangsteria, kun teemabiisi soi valmiiksi taustalla.

Kuva täältä

Bass Drum of Death: Get Found

2012-01-25T22:54:00.000+02:00

Olen musiikin suhteen valikoivaa sorttia. Pikkutarkaksikin voisi joku kutsua. Sellaisilla asioilla, kuten bändin nimellä, keulakuvan hiustyylillä tai levyn kannella vain on paljonkin merkitystä.

Bass Drum of Deathilla on puolestaan kaikki palaset kohdillaan. Debyyttialbumin kannessa poseeraavalla parivaljakolla on asennetta enemmän kuin monella muulla yhteensä, eikä nimipolitiikan suhteenkaan ole valittamista.

Kappaleetkin ovat sairaan tiukkaa tavaraa. Jopa niinkin kovaa, että olen jumittanut Get Foundin parissa jo pari viikkoa. GB City on todennäköisesti kokonaisuudessaankin loistava, mutta tällä kertaa on edettävä biisi kerrallaan.

Tehtävä suoritettu.

Kuva täältä

Sunnuntaina kuuntelen surinaa

2012-01-23T00:09:00.002+02:00

Sunnuntai-iltana kello 23:38 tuijotan tietokoneen näytön läpi ja onnittelen kakkosta, joka on toivottavasti kahden viikon päästä ykkönen. Jännityksen jälkioireiden ja syväkooman läpi tunkeutuvat lähinnä shoegaze ja sen sisarukset.

A Place To Bury Strangersin Exploding Headilla on kokoelmissani klassikon status. Sen paremmin ei voi surinaa mielestäni tehdä. Siksi onkin aivan kohtuutonta, että uuden musiikin purkittamisessa on mennyt kolme vuotta.

So Far Away on ensimmäinen lohkaisu Onwards To The Wall -ep:ltä, jonka voi noukkia kauppojen hyllyiltä itselleen helmikuun alussa. Aivan liian monen toiston jälkeen kappale ei ole paljastanut paskoja puoliaan, eikä niitä varmasti edes löydy.

Surinaa saa toki olla aina lisää, mutta ehkäpä kokonainen ep tarjoilee sitä lisää.

Phone Joan on toisenlainen tapaus, sillä norjalaiset blue suede shoegazerit valmistelevat vasta debyyttialbuminsa julkaisua. +4791799466 -nimisen avauksen teaser solahti sähköpostimereen tovi sitten ja hitsi, kuinka komealta se kuulostaa.

Soundit ovat muutamaa pykälää pehmeämmät kuin A Place To Bury Strangersilla, mutta mahtipontisuutta on mukana sitäkin enemmän. Kaiken kaikkiaan järkyttävän kova cliffhanger.

Jacques Greene

2012-01-17T23:45:00.000+02:00

Lunice saattoi johdatella aikaisemmassa postauksessa kadotukseen ja strippiklubeille, joten Jacques Greenen on pakko olla kiltimpi velipuoli. Tai noh, YouTubesta löydetyt "Sexytime music" ja "Sexy as hell" -kommentit pitänevät silti kutinsa.

Myös Azealia Banksin 212-videolta löytynyt Greene edustaa joka tapauksessa sitä trendikkäämpää ja omaa pirtaani lähempänä olevaa elektronisen musiikin kenttää. Ehkä tuhanteen kertaan kuultua, mutta sitäkin tyylipuhtaammin sävellettyä ja tuotettua.

Tiskijukan tähän asti tunnetuin teos lienee Radioheadin Lotus Flowerista tehty remix, mutta vakuutaan artistin ikioman materiaalin olevan monin verroin parempaa.

Kuva täältä

Matkalla Turkuun: Burning Hearts & Drop Out Orchestra

2012-01-14T11:44:00.000+02:00

Tiesin tekeväni koko ajan väärin.

166 kilometriä Turkuun on ollut liikaa. Luvataan mennä, mutta perutaan viime metreillä. Välillemme on kasvanut esteitä, joiden raivaamiseen on mennyt muutama vuosi.

Astun kuitenkin muutaman tunnin päästä junaan ja kuuntelen koko matkan Burning Heartsia. Turha ehkä edes mainita, mutta kyllä, hävettää mainita bändistä vasta nyt.

Turkulainen kaksikko on tehnyt nimittäin sellaisia kappaleita, joita olen löytäväni jostain, jonain päivänä. Indie-poppia, joka ei muistuta tällä hetkellä varsinaisesti mistään, mutta kuulostaa silti jumalaisen kauniilta koosteelta kaikesta siitä, mitä olen vuosien aikana kuunnellut.

Burn Burn Burn on yhtyeen uusin single helmikuussa ilmestyvältä Extinctions-debyytiltä. Odotukset kurovat tällä hetkellä kohti pilviä.

Sain myös kuulla sellaista huhua, että Turun Klubilta löytyisi tänään jotakin näkemisen ja kuulemisen arvoista. Kyseessä on ruotsalaisen disko-jukka -duon Drop Out Orchestran yhden keikan mittainen Suomen valloitus ja meiningin pitäisi olla vähintäänkin tosi jees. Ja siltähän seuraava mixtapekin kuulostaa.

Kuva täältä

The Twilight Sad: Sick & Another Bed

2012-01-10T20:45:00.000+02:00

Työt alkoivat ja takki tyhjeni heti ensimmäisen päivän jälkeen. Siksi minulla ei ole tiistain kunniaksi tarjottavana muuta kuin skotlantilaista surkeutta ja synkkyyttä kahden uuden kappaleen verran.

The Twilight Sadin kolmas albumi, No One Can Ever Know, ilmestyy helmikuun alussa. Odotan mustiin pukeutuneena.

Lunice

2012-01-08T20:29:00.002+02:00

Vuoden ensimmäisen viikon opetus toisti samoja sanoja, joita olen vuodattanut tällekin palstalle useaan otteeseen: älä anna ennakkoluuloille liikaa tilaa.

Kävi nähkääs niin, että Azealia Banksiin koukuttuminen käynnisti järkälemäisen ketujreaktion. Sen seurauksena sain kasan uusia lempiartisteja, joista ensimmäiset löytyivät Banksin 212 -kappaleen musiikkivideolta.

Olen jämähtänyt paikoilleni elektronisen musiikin kentällä. Banksin musiikkivideolla holtittomasti joraava Lunice Fermin Pierre II, taiteilijanimeltään Lunice, saapui ravistelemaan tapojani liitoksistaan.

Imagine being in the most amazing strip club you ever been to in your life. This song would be the soundtrack to that moment.

YouTubesta löytynyt kommentti osui aivan oikeaan. Lunicen tuotannon resepti on yksinkertainen, mutta sitäkin koukuttavampi. Jykevien hiphop-biittien ja elektronisen musiikin uusimpien virtausten liitto kuulostaa tuoreelta ja Hitmanes Anthemin kaltaiset biisit vievät parhaillaan, noh, vaikkapa strippiklubille.

En ihmettelisi, jos Lunice löisi läpi kuluvana vuonna. Osviittana alta löytyvä kappale sekä erinomainen Bus Stop Jazz.

Kuva täältä

Vuosi kappaleina

2012-01-04T22:11:00.000+02:00

Blogi pursuilisi postauksista, mikäli jakaisin jokaisen hetken suosikkibiisini sen kautta. Olen yrittänyt keksiä jonkinlaista reittiä näiden intohimojen levittämiseksi ja parin vuoden yrityksen jälkeen vihdoin lykästi.

Echoesin Facebook-sivun fanit saivatkin jo eilen kuulla koko vuoden kestävästä projektistani, josta olen erittäin innoissani. Spotifystä löytyvä 365/2012 -soittolista on kuluvan kahdentoista kuukauden jälkeen maailman paras soittolista ikinä, sillä se tulee sisältämään 365 kestosuosikkia, hetken hittiä ja kaikin puolin rakasta kappaletta.

Soittolistan hienoin puoli piilee kuitenkin siinä, että saan sitä kautta blogiakin tarkemman listauksen kuluneesta musiikkivuodesta. Ja mikä parasta, saan purettua ylimääräiset, musiikilliset patoutumani yksinkertaisinta ja vähiten kuormittavaa tietä pitkin.

Kappaleiden äärelle pääset täältä tai klikkaamalla ylälaidan kuvaa.

Takinkääntö: Lana Del Rey ja Azealia Banks

2012-01-02T22:08:00.000+02:00

Hei tastemakerit!

Mitäs sanoisitte, jos ensi vuonna innostuisitte artisteista, jotka ovat vaisuja, värittömiä ja ulkoisilta avuiltaan mitäänsanomattomia? On nähkääs niin, että olen kyllästynyt ainaiseen provosointiin ja turhalla paskalla kuorrutettuihin persooniin.

En jaksa enää edes vihata hyökkääviä rääväsuita tai töröhuulisia isäntyttöjä. Olen vain tyytynyt olemaan hiljaa ja antanut kyseisten tapausten lipua näkökenttäni ohi. Ja kaikesta tästä huolimatta lankesin kahteen viimeisimpään hottisbeibeen, vaikka eiväthän he minun juttujani olekaan.

Kuulin sanan tuote, ennen kuin ehdin edes tavata

Lana
Del
Rey.

Sillä on huulissa täytettä, suuret levymogulit takanaan ja dollarin kuvat silmissä. Harmi, sillä ajan myötä paljastui, että Video Games on helvetin hieno kappale.

Solistin livehabituksessakin on oma viehätyksensä. Monet raivon valtaan saava flegmaattisuus sisältää rippeitä vanhan ajan glamourista ja arvokkuudesta. Saa nähdä, mitä tammikuun 30. päivä julkaistava debyyttialbumi tuo tullessaan.

Azealia Banks on omissa kirjoissani vielä surullisempi tapaus. Harlemin neito ei ole saanut suurelta väestöltä yhtä kovaa kritiikkiä kuin aikaisempi artisti, mutta itse olen heitannut sisimmässäni sitäkin enemmän. En vain osaa ottaa tosissani hänen kaltaisiaan BBC:n Sound of 2012 -listalla viihtyviä tähdenlentoja.

Siedätyshoito oli jälleen kerran paikallaan, sillä 212 alkoi aueta viime viikkojen aikana. Viimeistään seuraavan puolen vuoden aikana saadaan tietää, onko Nicki Minajia dissaavasta provokaattorista M.I.A.:n seuraajaksi. Avaimet samankaltaiseen menestykseen löytynevät Banksin minimittaisten shortsien taskuista.

Mitä opimme tulevia aikoja varten? Ei lueta blogeja, musiikkimedioita ja ystävien Facebook-seiniä, eikä varsinkaan vihata turhan takia. Kannatetaan niitä, jotka pyrkivät ulkoisten tekijöiden sijasta yllättämään sillä tärkeimmällä, eli laadukkaalla musiikilla.

Kuvat täältä ja täältä

Parasta 2011: Valtavirta

2011-12-28T21:57:00.000+02:00

Kaikilla on musiikkiin liittyviä salaisuuksia. Olen tasan varma siitä, että rajoittuneimmatkin genrepuristit ja terävimmillä kynillä kirjoittavat kriitikot luukuttavat toisinaan kappaleita, jotka piilotetaan pinnan alle.

En ole saanut viime aikoina puristettua itsestäni kuin lyhyitä tekstinpätkiä. Raakeleita, joissa ei ole sisältöä nimeksikään. Luova ahdinko kasvoi kuiluksi, eikä auttanut muu kuin kirjoittaa kappaleista, jotka ovat soineet kuluneen vuoden aikana lähes yhtä paljon kuin ne katu-uskottavimmat hype-täkyt.

Eli vuoden viimeinen lista sisältää ne biisit, joiden soidessa suljetaan Last.fm ja lasketaan musiikkisoittimen äänenvoimakkuutta yleisissä kulkuvälineissä.

Ja vuoden pop-prinsessan titteli menee Nicki Minajille. Suomessa Lady Gagan, Rihannan ja muiden diivojen varjoon jäänyt neiti räppäsi, keimaili ja sheikkasi vuoden imelimmän kolmiminuuttisen. Super Bass koukutti aikoinaan jopa niin pahasti, että sen lieveilmiöistä oli pakko tehdä postaus Blodtørstiin.

JVG taisi esiintyä Suomen jääkiekkomaajoukkueen maailmanmestaruuden jälkeen väestön puheessa useammin kuin KVG. Ja kyllä, olin itsekin valmis puhumaan Jaresta & VilleGallesta negatiiviseen sävyyn maailman tappiin asti.

Marraskuussa tuli päivä, jolloin kuulin Karri Koiran kysyvän, mitä sä siit tiiät. Nyt tiedän ainakin sen, että JVG:n, Ruudolfin ja Karri Koiran laulu snapbackeista on lähes yhtä tiukka kuin mäkkikäyristys lätsäs.

Foster The People on hämmentävä bändi. Yhdysvaltojen lipun alla syntynyt kolmikko tuntuu kelpaavan yllättävän sopusuhtaisesti niin kriitikoille, trendsettereillle kuin The Voicellekin. Pumped Up Kicksin videolla jorataan indiediskossa, mutta samalla jäbät poseeraavat punaisella matolla.

Oli Foster The People väärällä listalla tai ei, on Pumped Up Kicks laittoman koukuttava ja ehkä vuoden hyväntuulisin kappale.

Viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeet karisivat tämän tunnustuksen myötä Pitbullin haaremin tallottavaksi. Onnela-humpan virallisen sutenöörin uran miellyttävin kappale on kuitenkin vähän turhankin miellyttävä.

Jep.

Siinä ne nyt sitten olivat. Antakaa armoa ja kertokaa kommenttien voimin, mihin omat, valtavirrassa uitetut koukkunne tarttuivat.

Parasta 2011: Keikat

2011-12-25T19:32:00.000+02:00

Opin kuluneen vuoden aikana yhden asian keikkojen suhteen:

määrä ei korvaa laatua.

Siksi skippasin konsertteja lähes yhtä tiuhaan kuin kävin katsomassa niitä. Se oli hyvä ratkaisu, sillä kyseisellä tahdilla en ehtinyt leipiintyä livemusiikkiin.

Seuraava lista kattaa luonnollisesti vain ne keikat, jotka itse todistin. Lähes kaikki näkemäni ja raportoimani tapahtumat löydät tämän tagin alta.

10. Matthew Dear @ Flow

Dear oli bändinsä kera äärettömän karismaattinen esiintyjä. Tanssiliikkeet olivat ns. viimeisen päälle ja tyylipisteitä ropisi. Muilla artisteilla ei ollut perjantaina enää mitään jakoa.

9. Sleigh Bells @ Tavastia

Settilista sisälsi tiiviissä muodossaan oikeastaan kaiken sen mitä pitikin. Duo näytti tekevän aivan omaa juttuaan lavalla, mutta yleisö sai riittämissä määrin osansa huomiosta.

8. Junior Boys @ Tavastia

En muista puoliakaan illan aikana soitetuista kappaleista, eikä minulla ollut minkäänlaista havaintoa siitä, kuinka kauan keikka kesti. Tiedän kuitenkin edelleen, että olen täysin tyytyväinen Junior Boysin antiin.

7. The Bronx @ Nosturi

The Bronx olisi tietysti ollut mukava nähdä yhtä hikisissä ja tunkkaisissa olosuhteissa, mistä se on lähtöisin. Bändin ollessa näin kovassa vedossa, myös puolityhjä Nosturi kelpasi vallan hyvin.

6. Kanye West @ Flow

Pidän livespektaakkeleista ja Kanyen viimeisimpään julistukseen ei voisi vähäeleisempiä lavasteita sovittaa. Dark Fantasy suorastaan huusi balettitanssijoita ja oopperaintroa, Runaway överiksi vedettyä herkistelyä ja kaikki muut biisit valoja, valoja ja valoja.

5. Black Lips @ Nosturi

Turhauttavan tylsästä ajankohdasta ja keikkapaikasta huolimatta Black Lips keräsi saman katon alle sekalaisen seurakunnan, joka silminnähden nautti kuulemastaan. Soitto kulki puolihuolimattomasti, mutta täysin skarpisti eteenpäin.

4. Daniel Adams-Ray @ Korjaamo

Ruotsin tämän hetken kuumin pop-tähti oli ensimmäisellä Suomen vierailullaan lämminhenkinen ja silminnähden innostunut keikasta. Ehkä Daniel Adams-Raystä on Håkan Hellströmin manttelinperijäksi?

3. Angus & Julia Stone @ Tavastia

Angus & Julia Stonen musiikki kasvoi livenä ulos sisäsiististä ja tyylitellystä folk-tunnelmoinnista. Sisarukset osoittivat, että söpöilyn voi tehdä asenteella ja toisin päin.

2. Mayer Hawthorne & The County @ Flow Festival

Toivottavasti joku Nuorgamin nelikentän laatijoista oli paikalla Mayer Hawthronen keikalle. Nokian teltta oli nimittäin odotetusti viileän puolesta hikinen ja hirvittävän hieostava, kun täysi teltta pisti parastaan A Strange Arrangementin, parin lainabiisin ja uutukaisen voimin.

1. Chromeo @ Tavastia

Chromeo jätti jälkeensä tunteen, jonka mukaan mitään ei olisi oikein voitu tehdä toisin. Duo oli puolentoista tunnin ajan maailman tiukin bändi, minkä se tiesi itsekin.

Tall Ships: Vessels

2011-12-23T00:25:00.002+02:00

Muotibloggaajien valitusvirsiä heikenneistä kuvausolosuhteista saa lukea tähän aikaan vuodesta enemmän kuin tekstejä itse aiheesta.

Ymmärrän sen kuitenkin varsin hyvin. Myös musiikinkuuntelu saa toissijaisen arvon, kun arkielämä on jo puhdasta eloonjäämiskamppailua. Silloin sitä turvautuu ja kiinnittyy musiikkiin, joka on tavalla tai toisella pettämätöntä.

Olen nostanut turvalevyjäni esille kyllästymiseen asti, mutta eräs kappale on jäänyt postaamatta. Löysin sen arviolta muutama kuukausi sitten ja olen pistänyt sen soimaan aina, kun kaikki muu kuulostaa skeidalta.

Kiitos Tall Shipsien päätymisestä luokseni kuuluu omalle Lontoon suurlähettiläälleni Annalle, joka ei ole tainnut kuluneen vuodenajan kiitäessä muusta musiikkiin liittyvästä puhuakaan. Eikä sillä niin väliä, Vesselsiä voikin hehkuttaa.

Muutaman vuoden takaisten suosikkibändieni kuuloinen, kolmiosainen sävellys ei kyllästytä. Matka Fleet Foxesilta lainatusta nuotiofiilistelystä Mogwain surinoiden läpi peribrittiläiseen yhteislauluun on parhainta, turvallisinta ja koukuttavinta kamaa pitkään aikaan.

Vessels hengästyttää, Tall Ships ihastuttaa ja samat verbit iskisin kuvailemaan viimeisiään vetelevää vuotta.

Oletko jo kuullut joulukuun parhaan uutisen? Se selviää Echoesin Facebook-sivulta.

Kuva täältä

The Bronx @ Nosturi

2011-12-19T19:10:00.000+02:00

Muistatteko vielä tämän postauksen? Listasin heinäkuussa viisi yhtyettä, jotka tahtoisin nähdä vielä elävänä lavalla. Viime maanantaina sain vetää ruksin yhden bändin kohdalta yli.

The Bronx on kiistatta yksi 2000-luvun hienoimmista hc-yhtyeistä. Bändin soittamat kappaleet ovat ensiluokkaista punkia, mutta samaan palettiin sekoitettu hard rock -vivahde tekee kaikesta piirun verran hauskempaa. Siksi The Bronx ei ole hiipunut soittolistoilta koskaan.

Olen käynyt tänä vuonna entistä harvemmin raskaamman musiikin tapahtumissa. Siitä huolimatta kaipaan hc-keikkoja entistä enemmän. Esimerkiksi Nosturiin astuessa ei tarvitse arvuutella illan onnistumista. Samat kuviot pysyvät, bändit vain vaihtuvat.

Maanantai-ilta ei kerännyt keikkapaikalle kuitenkaan toivottua määrää faneja. Yritin veikkailla jo etukäteen, onko muilla suomalaisilla samanlaisia intohimoja yhtyettä kohtaan ja ounastelut osuivat lähes oikeaan.

The Bronx piiskasi kuitenkin itsensä sellaiseen vireeseen, että parantamisen varaa ei juuri ollut. Rehaaminen lattialla oli muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen vielä vaisuhkoa, joten laulaja Matt Caughthran pinkaisi yleisön sekaan näyttämään mallia.

Keikka oli fiilistelyn arvoinen myös vähän kauempana tapahtumien keskipisteestä. Settilista oli kasattu lähes täysin lempikappaleistani ja illan aikana kuultiin Shitty Futuren, History's Stranglers sekä Heart Attack American, joka groovasi edelleen pirun kovaa.

Illan aikana toteutettiin myös bändin unelmia. Intohimoisiksi Hanoi Rocks -faneiksi tunnistautuneet The Bronxin jäsenet saivat kahden biisin ajaksi Michael Monroen vahvistuksekseen. Glam-legendan johtama Hanoi Rocksin Boulevard of Broken Dreams veti selvästi Los Angelesin poikien polvet veteliksi.

The Bronx olisi tietysti ollut mukava nähdä yhtä hikisissä ja tunkkaisissa olosuhteissa, mistä bändi on lähtöisin. Bändin ollessa näin kovassa vedossa, myös puolityhjä Nosturi kelpasi kuitenkin vallan hyvin.

Parasta 2011: Albumit

2011-12-17T00:55:00.006+02:00

Olen miettinyt viime aikoina, olenko vielä albumipainotteinen kuuntelija vai yksittäisten kappaleiden kuluttaja. Vuoden parhaita albumeja listaillessa se selvisi. Kokonaiset levyt eivät hotsittaneet tänä vuonna.

Syitä kuuntelutottumusten muutokseen on vaikea paikantaa. Moni lempibändi veti ali riman alkuvuodesta ja uusiin kokonaisuuksiin oli jostain syystä vaikea tarttua. Seuraavassa kuitenkin vuosi 2011 levyinä, joiden keksiminen oli tuskan takana.

Blogissa mainituiksi tulleet levyt ovat saaneet yhteyteensä lainatut katkelmat, joiden kautta pääset niitä käsitteleviin juttuihin. Kommentteihin toivon ilomielin omia ehdotuksianne, jotta saisin edes hieman skarpattua vuoden viimeisinä päivinä.

10. The Antlers: Burst Apart

Vanha rakkaus sai bensaa liekkeihinsä. The Antlers toimii omassa tapauksessani paremmin sumuverhon takana kuin käymällä päälle ja olemalla liian läsnä.

9. Kakkmaddafakka: Hest

Kakkmaddafakka tietää omat vahvuutensa ja tekee niiden pohjalta maailman parasta norjalaista indie-rockia höystettynä afrikkalaisilla rytmeillä, funk-bassottelulla, lounge-pianolla ja lukemattomilla muilla vaikutteilla.

8. Grouper: A I A: Dream Loss/Alien Observator

Grouperin A I A -kokonaisuus ei päätynyt koskaan blogiin asti. Haurasta ambientia on turha käsitellä sanoin, sillä parhaan kuvan siitä saa kokeilemalla itse.

7. Jamie Woon: Mirrorwriting

Jamie Woon tekee poikkeuksen ja tarjoaa vain ja ainoastaan positiivisella tavalla lievästi epätasaisen debyytin, joka on kiinnostavampi kuin mikään muu tänä vuonna.

6. Samae Koskinen: Kuuluuko, kuuntelen

Koskinen laskeutuu tarinoidensa avulla ihailtavan lähelle kuulijaa ja onnistuu kuulostamaan riittävän uskottavalta.

5. Bon Iver: s/t

Bon Iver on eheä, monipuolinen ja rehellinen työnäyte.

4. Jens Lekman: An Argument With Myself

On ravisuttavaa huomata, että mikään ei ole muuttunut näin monen vuoden aikana. Lekman on edelleen etevät tarinankertoja, jonka matkassa pääsee stalkkaamaan Kirsten Dunstia, sekä väittelemään itsensä kanssa.

3. Rubik: Solar

Rubik on pitänyt tiukasti kiinni omaleimaisesta otteestaan musiikinteossa.

2. Mayer Hawthorne: How Do You Do

Kuinka moni artisti on nimittäin sijoittanut levyn ehkä parhaan sävellyksen viimeiseksi? No Strings kantaakain erityistä sanomaa siitä, että kappaleiden ollessa timanttiakin kovempia, ei biisien sijoittelulla ole mitään merkitystä.

1. Black Lips: Arabia Mountain

Äänien vaiettua huomaa olevansa kansitaiteen kaltaisessa tulikuumassa autiomaassa vanhassa lännenelokuvassa ajatukset kadoksissa, stetsoni pääsä ja savuke huulessa. Ja siinä taitaa piillä koko albumin idea. Aiheuttaa hämmennystä ja liimata kuuntelija sen maailmaan pysyvästi.

immanu el: In Passage

2011-12-13T19:41:00.000+02:00

Immanu eliä ei voi syyttää yrityksen puutteesta. Bändi on viime vuosien aikana levittänyt musiikkiaan läpi verkon, keikkaillut ympäri Eurooppaa ja tulkinnut tyylipuhtaita indiefiilistelyjä kappale kappaleelta.

Viisikossa ei tunnu olevan kerta kaikkiaan mitään vikaa. Menestys ei ole silti potkinut bändiä ruhjeille. Ehkä se on hinta, jonka virheettomästä ja säröttömästä pinnasta saa maksaa.

Immanu elin uusimpaan albumiin on silti helppo tarttua ja lopulta kiintyä. Haikea, post-rockiin kallellaan oleva indie-pop ottaa kädestä kiinni ja vie tyrskyjen keskelle levyn kannen karikkoiseen maisemaan.

In Passage ei synnytä valtameren kokoista railoa kahteen edeltäjäänsä. Peruselementit ovat edelleen samat, mutta soittamisessa on uudenlaista itsevarmuutta ja ennen kaikkea hitikkyyttä. Kahdeksan kappaleen aikana ehtii rakastua uudelleen ja uudelleen.

Kehitys kuuluu erinomaisesti neljännessä kappaleessa, Comforting Downissa. Sigur Rósin Svefn-g-englariin viittaavaan alkuinahduksen jälkeen kappale kasvaa ja kutistuu kauniisti kasaan. Hienovarainen tempon säätely on suorastaan huumaavaa.

Ja samalla sanalla kuvaisin loppulevyä. Toiselle liian vaaratonta, mutta minulle juuri sopivan sulavaa.

Kuva täältä

Parasta 2011: Kappaleet

2011-12-10T00:30:00.000+02:00

Oivalsin jotain olennaista arvottaessani vuoden parhaita kappaleita. Listoissa on paljon mielenkiintoisempaa se, mitä niistä puuttuu kuin se, mitä ne sisältävät.

Armoton kymmenen parhaan listausperiaate ei anna selityksille varaa, mutta vuosi 2011 pursusi rakastettavia, pitkäikäisiä ja parhaimmillaan kuolemattomia kappaleita. Seuraavassa niistä parhaimmat.

10. Black Twig: Lake Song

En toisinaan suoraan sanottuna kestä, kun tämä biisi kajahtaa kaiuttimista. Black Twig tarjoili reilun neljän minuutin aikana vuoden reiluimmat kitarariffit.

9. Mayer Hawthorne: No Strings

En pääse yli myöskään siitä, kuinka hyvä Mayer Hawthrone on. How Do You Do on ehdottomasti vuoden parhaimpia albumeja, Flow'n keikka yli-inhimillisen hyväntuulinen veto ja No Strings kestosuosikki eilen, tänään ja huomenna.

8. The Middle East: Jesus Came To My Birthday

The Middle East teki kappaleen, josta ei löydy pienintäkään virhettä. Vuoden kauneimman kappaleen pysti meni yhtyeelle, jonka olisi suonut varastavan The Nationalin paikan huomion keskipisteenä.

7. The Antlers: Every Night My Teeth Are Falling Out

The Antlers lähti suuntaan, joka vei bändin aivan uusille urille. Every Night My Teeth Are Falling Out on tunnelmansa puolesta kuluneen kauden hienoimpia kokonaisuuksia.

6. Azari & III: Reckless With Your Love

Vuoden 2011 rivoin, riettain ja likaisin klubijytä, jonka takia Azari & III:n debyyttialbumi jäi vähemmälle huomiolle. Reckless With Your Love sai musiikkivideonsa tänään ja sen se on todella ansainnut.

5. Bon Iver: Towers

Bon Iverin eponyymi seuraaja For Emma, Forever Agolle ei tarjonnut uutta Skinny Lovea. Towers on kuitenkin vuoden itkubiisi, vaikka se loppuu liian lyhyeen.

4. Yuck: Shook Down

Vedetäänpä muutama sana takaisin, Yuck taisi nimittäin varastaa Bon Iverin pokaalin. Bändi yhdisti sydämen syvimpiä kammiota ravistelevat kitarat kohtalokkaisiin sanoituksiin ja sai kyyneleet kirpoamaan silmiin useammin kuin kerran.

3. Rubik: Laws Of Gravity

Rubik ei pettänyt taaskaan. Laws of Gravityn vallatessa Internetin ja lopulta maailman keikkaluolat, sai olla rinta rottingilla ylpeänä suomalaisuudestaan.

2. Black Lips: Family Tree

En ymmärrä, miksi Black Lips ei saanut kuluneena vuonna yhtään enempää mainetta ja kunniaa. Arabia Mountain oli liiankin hyvä levy ja Family Tree on velikultien kaikkien aikojen paras kappale.

1. M83: Midnight City

Vuoden paras biisi oli selvillä suurin piirtein ilmestymisestään lähtien. En edes välttämättä halua tietää, kuinka monta kertaa olen jorannut tämän kappaleen tahdissa kotona, työmatkalla ja unissani. Onneksi M83:a saa ylistää taas helmikuussa.

Matthew Dear: Headcage

2011-12-08T20:25:00.000+02:00

Nopea katsaus tulevaan. Flow'ssa yhden vuoden parhaista keikoista heittänyt Matthew Dear julkaisee ensi vuonna seuraajan erinomaiselle Black Citylle.

Headcage ei vaadi sen syvemmälle kaivautuvia analyysejä. Pidätän luvan nousta varpailleni.

Korallreven

2011-12-06T20:31:00.000+02:00

Muuttostressi alkaa olla vihdoin taakse jäänyttä elämää. Tästä postauksesta lähtien kirjoittelenkin toisesta, miellyttävämmästä osoitteesta. Huonekaluja odottelen edelleen, mutta olen tyytynyt täyttämään ympärilläni vallitsevaa tyhjyyttä Korallrevenillä.

Marraskuussa An Album By Korallreven -nimisen levyn julkaissut duo muovaili debyyttiään pitkään. Viivästykseen löytyy varmasti monia syitä, mutta omalla tavallaan ne kuvastavat viime päiviin kulminoitunutta muuttoprosessiani.

Hyvä tulee hitaasti, muttei liian hiljaisesti. Baleaarinen pop oli joulukuun ensimmäisen viikon miellyttävin musiikki-ilmiö. Mutta mikä olikaan virallinen muuttobiisini? Se selviää Echoesin Facebook-sivulta.

Loppuviikon ohjelmasta vielä sen verran, että perjantaina estradille astuvat viime vuoden tapaan kuluneen kauden parhaat kappaleet. Viikko sen jälkeen esittelen parhaat levyt ja päivää ennen joulua olisi määrä kerrata sykähdyttävimmät keikkakokemukset.

Ja tämä kaikki vain ja ainoastaan, mikäli nettiyhteys suvaitsee saapua ajoissa.

Kuva täältä

Civil Civic

2011-11-30T21:02:00.000+02:00

Jykevälle instrumentaalipaahdolle on oma paikkansa maailmassa. Mutta riittääkö omassa universumissani tilaa kahdella jättiläiselle, Fang Islandille ja Civil Civicille.

Indien taisteluhevarien musiikillinen resepti bruukaa olemaan, noh, turhankin stereotyyppinen. Kappaleet kulkevat pääosin samanlaisella, hengästyttävällä kompilla, jonka päälle liimataan vähän säröä ja syntikoita. Välistä löytyy palautuskappaleita balladimaisessa muodossa.

Civil Civic jaksaa innostaa vastikään julkaistun Rulesin ensimmäisten kappaleiden aikana. Fang Islandiin verrattuna duon kappaleet nojaavat ennemminkin synasoundeihin kuin jyriseviin kitaravalleihin. Biisien metallinen äänimaailma alkaa kuitenkin kyllästyttää liian nopeasti.

On harmi, että yhtye ei sisällyttänyt debyytilleen toista Mayfieldin kaltaista tunnelmointikappaletta. Enemmän post-rockiin kallellaan oleva helmi eroaa riittävästi muusta materiaalista ollen silti huipputasoa omassa luokassaan.

Vaikka Rules ei kokonaisuudessaan vakuuttanut, olen palannut levyn pariin enemmän kuin usein. Missä bändin vetovoima mahtaa piillä? Siinäkö, että Fang Island ei ole julkaissut vähään aikaan mitään uutta?

Onko Civil Civicin biiseissä mitään järkeä?

Kuva täältä

Tobias Fröberg

2011-11-28T23:02:00.000+02:00

Pitkissä bussimatkoissa piilee oma viehätyksensä. Ahtaassa penkkirivistössä istuessa ehtii pohtia kaikenlaista, pureskella kyntensä vereslihoille ja kuunnella artisteja, jotka tarvitsisivat paljon enemmän huomiota niin omilla kuin myös muidenkin soittolistoilla.

Tobias Fröberg on juuri sellainen muusikko. Pari omaa sooloalbumia väsäillyt ja esimerkiksi Ane Brunia sekä lukuisia maanveljiään ja -siskojaan tuottanut ruotsalainen ansaitsee vähintään tämän postauksen ja muutaman uuden kuuntelijan.

Fröbergin viimeisin tuotos, vuoden 2010 The Big Up, on omiaan runnomaan marraskuun viimeiset päivät tiehensä. Levyn kappaleet ovat melankolisia, mutta eivät suinkaan laahaavia. Artistin ilmaisu on sopivan hiljaista, mutta riittävän kunnianhimoista.

Ja kaiken kruunaa Fröbergin lauluääni, joka kaikuu katu-uskottavan nasaalisti esimerkiksi yhdessä levyn avainkappaleista, hauraassa Green Parkissa. Lyriikat saattavat olla paikoin naiiveja ja moneen kertaan kuultuja, mutta yleistunnelman ollessa kautta linjan näinkin täyttävä, ei pienillä virheillä ole enää mitään merkitystä.

Miehen tulevista liikkeistä ei ole mitään tietoa, eikä Internet suostu antamaan lisähavaintoja. Ehkäpä Fröberg palaa tuottajan pallilta omien kappaleidensa pariin, kun ajatus tuntuu taas hyvältä.

Kuva täältä

Lauantain menovinkki: Ilta Solitin kanssa

2011-11-23T13:27:00.001+02:00

Jopas sattuivat lomapäivät huonoon saumaan. Kotimaiset lempibändit valtaavat Helsingin keikkalavat tulevana viikonloppuna, kun Rubik saapuu Tavastialle perjantaina ja Soliti ottaa Korjaamon haltuunsa lauantaina.

Ja itsehän olen juuri tällöin 300 kilometrin päässä pääkaupungistamme. An Evening With Soliti -tapahtuma kirpaisee tämän syksyn keikkamissauksista eniten, sillä viimeisimmästä näkemästäni Big Wave Ridersien keikasta on aivan liian kauan aikaa ja olisin mieluusti tarkastanut myös uusimman suosikkini, Black Twigin, livekunnon.

Jep, pääsin Black Twigin kanssa samoille aaltopituuksille vasta eilen. Alkuvuodesta ilmestyvän debyttialbumin Paper Treesin toinen single julkaistiin juuri parahiksi tyydyttämään kitaramattoja janoavaa sieluani. Ja nyt en malta odottaa bändin seuraavaa siirtoa. Onneksi Death Scene ja Lake Song vaikuttavat kestävän kulutusta.

Black Twig : Lake Song by Soliti

Black Twig : Death Scene by Soliti

Keikkajanoa voi tyrehdyttää myös joulukuussa. Black Twig heittää nimittäin seuraavan keikkansa Everyday Is Like Sunday -klubilla Siltasessa 12.12. ja Big Wave Riders valtaa Nosturin Alakerran 14.12.

Ja tämä postaus ilmestyi hiukan etuajassa siksi, että en todennäköisesti pääse Internetin äärelle ennen ensi viikon maanantaita. Sitä ennen saattaa tulla jotain ajastettua postausta tai sitten ei. Se selviää pian.

Kuva täältä

Echoes x VICE Blogging Network

2011-11-21T17:04:00.000+02:00

Maailman siistein ilmaisjakelulehti VICE otti taannoin yhteyttä ja kyseli halukkuuttani liittyä Vice Blogging Networkiin. Kaltaiseni skeptikko luuli pyynnön olevan alkujaan jokin julma pila, mutta ei, Echoes on tätä nykyä VICEn suurlähettiläs.

Skandinaviaa parhaillaan valloittava verkosto toimii useassa eri maassa keräten saman sivuston alle mielenkiintoisimmat itsenäiset bloggaajat muodin, taiteen, musiikin ja tietysti seksin saralta. Pelkästään Isossa-Britanniassa VBN:iin kuuluu yli 300 bloggaajaa.

Ei huolta, Echoesista ei ole tulossa mainoskanava. Minulla on täysin oma päätäntävalta siitä, mitä kirjotan blogiini myös tulevaisuudessa. Vastapalkkioksi liittymisestäni saan sisäpiiritietoa VICEn liikkeistä ja pääsen osallistumaan sen järjestämiin tapahtumiin, joista lähimmät taitavat olla Tukholmassa.

Skandinavian Vice Blogging Network saa toivottavasti piakkoin omat sivunsa. Tähän mennessä bannereita ovat blogeihinsa lisänneet ainakin Nata ja Sammy. Jännittävää nähdä, keitä muita on lähtenyt mukaan!

Muistatteko On the Road -sarjan? Mikäli näen parhaakseni, saatatte päästä kuulemaan sen kaltaisista asioista ensimmäisten joukossa. Black Lipsien fanien kannattaa olla erityisen tarkkana uuden tuotantokauden jaksojen kanssa.

Ja lopuksi: Echoes on nyt myös Facebookissa. Tykkäile pois, ettei minun tarvitse keksiä status-päivityksiä joukolle näkymättömiä Ninnejä.

Soittolista: St8

2011-11-19T22:31:00.000+02:00

Pakottava tarve tehdä soittolista. Sitä pohjustavat kaksi kysymystä, jotka ovat vaivanneet viimeisimmän työputken aikana:

- Mitä Tukholmalle kuuluu?

- Millaista elämä olisi, jos viikonloput olisivat aina vapaita?

Pääset musiikin luo täältä. Spotifya boikotoivat voivat etsiä vastauksia alapuolelta.

Junior Boys @ Tavastia

2011-11-17T21:35:00.001+02:00

Marraskuun 16. päivä vuonna 2011 jääköön muistiini yhtenä maailman parhaista keskiviikoista.

Junior Boysien keikka olisi riittänyt jo itsessään nostattamaan mielialan korkealle. Duo oli kuitenkin tainnut ennustaa jo valmiiksi, että saisin vuorasopimuksen käsiini juuri samana päivänä, kun he soittavat Tavastialla.

Eilisestä on täten turha odottaa täysin objektiivista raporttia. En muista puoliakaan illan aikana soitetuista kappaleista, eikä minulla ollut minkäänlaista havaintoa, kuinka kauan keikka edes kesti. Tiedän kuitenkin edelleen, että olen täysin tyytyväinen Junior Boysin antiin.

Yhtyeen viimeisin albumi It's All True julkaistiin kevään vaihtuessa kesäksi. Siitä ei ole vieläkään tullut välitöntä suosikkiani, vaikka aika on tehnyt osittain jo tehtävänsä. Ja olisihan se aika tylsää, jos yhtye tekisi tasavahvoja albumeja vuodesta toiseen.

Uudet kappaleet toimivat kuitenkin hyvin ujutettuina vanhojen suosikkien sekaan ja settilista oli hatarien muistikuvien mukaan tasapainoinen koko komeudessaan. Illan kohokohdaksi ei yllättäen yltänyt Double Shadow, In The Morning, eikä Teach Me How To Fightikaan.

Illan paras veto oli encorena soitettu Banana Ripple, jonka olen ehtinytkin jo julistaa yhdeksi vuoden parhaista biiseistä. Muutoin hieman varautuneelta ja jännittyneeltä tuntunut soitanta räjähti täyteen loistoonsa lähes kymmenen minuutttia pitkän kappaleen aikana.

Tavastia oli jostain syystä yllättävän väljä. Jokaisesta ilmansuunnasta löytyi rutkasti tilaa, mikä rokotti omalta osaltaan keikan kokonaisarvosanaa. Esiintyminen oli ensimmäinen laatuaan juuri alkaneelta Euroopan kiertueelta ja olisin toivonut maailman parhaalle duolle enemmän vastaanottavaisia korvapareja.

Ehkä bändiä ei olisi sitten jännittänyt niin paljoa.

Postauksen loppuun pieni mainos bloggaajan kymmenestä käskystä, jotka Lily nakutti virtuaaliseen kivilaattaan. Tänään julkaistusta artikkelista voi löytää myös minun sanojani kolmannen käskyn alta.

Kiitos haastattelusta Lily ja Päivi! Pääset lukemaan juttua täältä.

Kuva täältä

Jesse Boykins III: Way Of A Wayfarer

2011-11-14T23:18:00.001+02:00

Voisi kuvitella, ettei tässä vaiheessa vuotta kukaan jaksa enää luoda uutta musiikkityyliä tai räjäyttää universumeja lauluillaan.

Jesse Boykins III ei kuitenkaan pitänyt kiirettä valmistellessaan korttipakkaansa. Pitkää hiljaiseloa viettänyt artisti antoi inspiraation vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ja hartaasti. Lopulta hän pusersi enimmät luovuuden rippeet juuri ilmestyneelle ep:lleen.

Boykinsin vaivihkaa pöytään iskemä kortti on voimakas tapaus. Way Of A Wayfarerin tehoa eivät vähennä yksi demo ja Afta-1:sen remix, vaan oikeastaan ne pönkittävät julkaisun erityislaatuisuutta.

Totuuden nimissä kerrotakoon, että minäkään en ollut kuullut artistista aikaisemmin. Onneksi on olemassa Street Etiquetten ja vastaavien Tumblr:ita, joista tällaisia aarteita voi löytää. Mieluusti olisin ollut silti kelkan etupenkeillä.

Boykinsin aikaisemmat levyt edustavat perinteikkäämpää soulin ja r'n'b:n liittoa. Way Of A Wayfarerilla kurssi on vaihtunut trendikkäämmille ilmansuunnille ja yhdysviivoja voi alkaa vedellä Jamie Woonin ja The Weekndin suuntaan.

Lisäarvoa artistin uusimmalle tuotokselle lisää sellainen vähäpätöinen fakta, että sen on tuottanut Gold Panda. Levy kuulostaakin kaikilta puolin viimeiseen asti mietityltä ja viimeisteltyltä. Se on tässä ja nyt, mutta kuitenkin askeleen edellä.

Mikäli et ole tähän mennessä vakuuttunut lukemastasi, sulje musiikkisoittimesi ja napsauta alalaidan Soundcloudista esimerkiksi Back Home (Mermaids & Dragons) soimaan. Light to Dark ja I Can't Stay edustavat samaa kaartia, jossa basso ja sävellys ovat täysin samalla tasolla.

Toivottavasti saamme seurata tätä menestystarinaa kauan. Ep:n voit ladata ilmaiseksi täältä.

Kuva täältä

The Head And The Heart

2011-11-12T17:18:00.000+02:00

Paljonkohan folkahtavaa musiikkia mahtuu yhteen blogiin? Toivottavasti vielä tämän postauksen verran.

Kauan kesti The Head And The Heartin matka Seattlesta minun kaiuttimiini. Alkusyksystä asti kovassa soitossa ollut nimetön debyyttialbumi julkaistiin nimittäin jo viime vuonna.

Saan onneksi vetää sanojani hieman takaisin, sillä bändin varsinainen läpimurto tuli ajankohtaiseksi keväällä, kun Sub Pop päätti julkaista esikoisen uudestaan. Popkornia-blogin Tatun mukaan ennakkopromo oli ainakin uudella mantereella raivoisaa ja syksyn tullen yhtye pääsi David Lettermanin luo kylään ja kiertueelle Eurooppaan.

Minunkin huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi sangen erikoiseen kansikuvaan, johon levyn sisältö ei pahemmin anna vastausta. Kappaleet koostuvat kautta linjan samankaltaisesta tunnelmasta, jota voi löytää esimerkiksi The Avett Brothersin ja Blitzen Trapperin levyiltä.

Vaikka bändi on muodollisesti melkein liiankin pätevä, sen tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Pianon kyykyttämät kappaleet kaipaavat vierelleen lisää hittejä sekä tervettä uhkarohkeutta ja kokeilun halua. Muuten The Head And The Heart uhkaa jäädä kilpailijoidensa jyräämäksi.

Ja nyt tuli tämän vuoden folk-kiintiö täyteen.

Kuva täältä

Ty Segall: Ty Rex

2011-11-08T22:12:00.003+02:00

Kulunutta musiikkivuotta ovat leimanneet oivalliset cover-vedot: Astrid Swan esitteli omaa näkemystään Pavementista, James Blake muovaili viimeisimpänä Joni Mitchelliä, mutta kenen saappaat Ty Segall veti jalkaansa?

Minua hävettää aika järkyttävän paljon, etten osannut yhdistää Ty Rexiksi nimettyä ep:tä saman tien T. Rexiin ja Marc Bolaniin. Vielä enemmän nolotti siinä vaiheessa, kun tajusin, etten tunnistanut yhtään levyn kappaletta. Ne taitavat kuitenkin kantaa jonkinlaista klassikon statusta.

Ty Rex ilmestyi joka tapauksessa Record Store Dayn yhteydessä huhtikuussa. Sitä seurasi kesäkuussa julkaistu täyspitkä Goodbye Bread, joka ei ole vieläkään ehtinyt levylautaselle, vaikka kansikuva onkin hienoimmasta päästä.

Liekö Bolanilla jotain vaikutusta itsenäisen ja itsepäisen musiikintekijään, mutta ep:llä kaikuvat päällekäyvien punk-vaikutteiden sijaan vanhankantaisen rockin fiilikset. Esimerkiksi Woodland Rockin läskibassovibat kuulostavat kaiken särön ja sekamelskan keskellä niin rivoilta, että ne ovat maailman siisteintä maailmassa.

Ja totta puhuen Ty Segall tekee maailman siisteintä musiikkia universuminkin mittakaavassa.

Kuva täältä

Choir of Young Believers: Hollow Talk

2011-11-06T23:32:00.000+02:00

Tänään muistin, miksi sunnuntaisin on niin paljon kivempaa olla töissä kuin kotona. Aika matelee viikon viimeisenä päivänä järjettömän hitaasti, eikä missään ole mitään mieltä.

Paitsi MTV EMA:ssa, nostalgisoinnissa ja koukuttavissa iPhone-peleissä.

Choirs of Young Believersin musiikki heijastaa tätä viikonpäivää kaiun lailla. Sanat ja sävelet ovat pieniä, mutta tunteet sitäkin suurempia. Ja jos oikein pinnistää, saattaa saavuttaa jotakin hyvinkin arvokasta.

Montauk

2011-11-03T21:22:00.001+02:00

Jyrin blogin vallannut ruotsalaisen musiikin viikko on maailman parhaita keksintöjä. Minun mielestäni Suomessa pitäisikin viettää ruotsalaisuuden päivän sijasta ruotsalaisen musiikin päivää tai koko kansan teemaviikkoa.

Itse aloittaisin kuvitteellisen juhlapyhän Montaukilla. Dj-duo on pitänyt suhteellisen vähäistä meteliä itsestään ja siksi kaksikosta on hyvin hankalaa esittää tosiperäisiä faktoja.

Sen verran uskallan kuitenkin kertoa, että Tukholmassa levyjä pyörittävät Victor Holmberg ja Johan Cederberg ovat lanseeranneet termin nu-disco-luxury-pop. Eikä se kuulosta yhtään niin hankalta tai teennäiseltä kuin se näyttää kirjoitettuna.

Jotain Montaukin ruotsalaisuudesta eli erinomaisuudesta kertoo se, että Kennyn laulumelodia on soinut päässäni jo pari viikkoa. ENERGYn biitti on jyskyttänyt yhtä kauan korvien välissä ja Holidayn pianokuvio koukuttaa päivä päivältä enemmän.

Valmistautukaa maailmanlaajuiseen diskovallankumoukseen.

KENNY by Montauk

Holiday by Montauk

ENERGY by Montauk

Kuva täältä

Dark Dark Dark

2011-10-31T22:07:00.000+02:00

Nyt taitaa olla aika esitellä bändi, jonka nimi pitää lausua mahdollisimman vähäeleisesti ja flegmaattisesti.

Niin. Nona Marie Inviellä ja muilla kumppaneilla taisi jäädä levy päälle juuri silloin, kun yhtye oli tarkoitus ristiä. Maailman tylsimmästä nimestä huolimatta Dark Dark Dark on tehnyt hyvinkin salonkikelpoista kamaripopia jo vuodesta 2006 lähtien.

Osaisinpa vastata, miksi viisi vuotta ja kaksi kelpoa albumia eivät ole kasvattaneet bändin saamaa valokeilaa sen suuremmaksi. Löysin yhtyeen perinteisen Spotify-selailun tuloksena vasta äskettäin ja meinasin liikkua reteästi ja hyvällä omatunnolla ohi.

Ehkä Dark Dark Dark onkin jäänyt pimentoon ulkoisten seikkojen takia. Katsokaa nyt Wild Gon levyn kantta. Voiko Tumblr-estetiikkaa viedä enää pitemmälle?

Kuva täältä

Jens Lekman: An Argument With Myself

2011-10-26T21:37:00.000+03:00

Syksyn pahin kiirepiikki on nyt nähty ja koettu. Työt kävelivät kirjaimellisesti kotiin ja ylimääräisistä aktiviteeteista piti luopua hetkeksi.

Mutta joo, ei minulla olisi oikeastaan ollutkaan musiikin saralta mitään mullistavaa kerrottavaa. Kulunut viikko on nimittäin soljunut eteenpäin vanhojen suosikkien, kuten Elviksen ja Jens Lekmanin, voimin.

Ruotsin ihanimman pojan (Jyrin lanseeraama termi) kulkeutuminen soittolistoille ei ollut kuitenkaan aivan itsestäänselvyys. Syksyn alussa julkaistu An Argument With Myself patsasteli useissa blogeissa, mutta muistaakseni Laurin kehoituksesta päätin kääntää katseen menneeseen ja tähän hetkeen Lekmanin kanssa.

Artistin edellinen levy, Night Falls Over Kortedala, kuuluu nimittäin sarjaan levyjä, jotka ovat aivan liian vahvasti sidoksissa tiettyyn elämän ajanjaksoon. Niihin tulee otettua väistämättä etäisyyttä, ennen kuin jokin tapahtuma tai sattuma herättää artistin uudelleen henkiin.

On ravisuttavaa huomata, että mikään ei ole muuttunut näin monen vuoden aikana. Lekman on edelleen etevä tarinankertoja, jonka matkassa pääsee stalkkaamaan Kirsten Dunstia sekä väittelemään itsensä kanssa. Viiden kappaleen ep on juuri riittävän pitkä, eikä se sisällä turhia täytekappaleita.

Se on uusi alku tarinalle, joka ei toivottavasti pääty enää ikinä.

Kuva täältä

Hunx And His Punx & Nobunny

2011-10-20T19:16:00.000+03:00

Black Lips oli monellakin tapaa viime kesän tärkein yhtye. Mestaruusluokan sekoilijat tekivät upean albumin ja johdattivat minut puolivahingossa sen luokan skenen äärelle, että sen sisäistämisessä vierähti lopulta puoli vuotta.

Tapahtumaketju sai alkunsa viattomasta Spotify-surffailusta. Klikkailin kiivaaseen tahtiin autotallirockiin yhdistettäviä bändejä läpi ja jossain vaiheessa kaiuttimista alkoi soida muun muassa Ty Segalliin linkittyvä Hunx And His Punx.

Kummastelin provokatiivista levynkantta, mutta innostuin musiikista aivan täysillä. Garagen ja vanhankantaisen purkkapopin yhdistelmällä ei vain voi mennä metsään ja U Don't Like Rock n' Rollin sanoma osui nappiin ja kantaan. Mutta sitten päädyin YouTubeen kyseisen kappaleen musiikkivideon äärelle.

Sanat loppuivat sillä samalla sekunnilla, kun laulaja läiskähti bändeineen ruudulle. Mitä helvettiä juuri tapahtui?

Kaivauduin syvemmälle verkoston uumeniin ja törmäsin Nobunnyyn. Kappaleet kuulostivat jälleen liian kovilta, mutta videomateriaali lähinnä pelotti.

Koko skene unohtui lopulta aivan yhtä nopeasti kuin sen löysinkin, mutta jostain käsittämättömästä syystä huomasin tällä viikolla kuuntelevani jälleen Nobunnya. Tutkimukset tuottivat tällä kertaa hieman enemmän tulosta ja löysin bändien yhteisen häröilyareenan, Chic A Go Gon, joka avartaa maailmaa omalla eriskummallisella tavallaan.

Niin, mitä tähän enää lisäämään. Paitsi seuraavan videon kultaiselta 90-luvulta.

Hämmentää edelleen.

On The Road

2011-10-18T22:18:00.003+03:00

Kuuluvatko Black Lipsien keikkamatkoista muun muassa Intiaan ja Israeliin kertovat lyhytfilmit elämäsi kohokohtiin? Innostuitko black metallista tämän dokumentin inspiroimana?

Siinä tapauksessa sinun kannattaa lähteä tien päälle Vicen kanssa. On The Road -sarja esittelee suurempien ja vähän pienempien yhtyeiden keikkojen taustalla vaikuttavia henkilöitä Eagles of Death Metalin Jesse Hughesin ja Les Savy Favin Tim Harringtonin johdattelemana.

Jälki on räväkälle monimedialle ominaista ja äärimmäisen nautittavaa. Alla ensimmäinen jakso Queens of the Stone Agen kanssa sekä seuraavan pätkän traileri, joka lämmittää erityisesti Fucked Upin faneja.

Mayer Hawthorne: How Do You Do

2011-10-17T22:05:00.000+03:00

Mayer Hawthornen uuden levyn kuvituksessa piilee mielenkiintoinen ristiriita. Laulaja katselee etukannessa suoraan silmiin punaisten lasien läpi ja paiskaa kämmentä takakannessa. Miksi logo esittää kuitenkin rikkoutunutta sydäntä?

Pari vuotta sitten ilmestynyt A Strange Arrangement antoi vaikutelman pettyneestä, torjutuksi tulleesta solistista, jonka elämä oli jatkuvaa kamppailua sydänsurujen kanssa. Jo heti ensimmäisen kappaleen aikana miehen tunteet revittiin riekaleiksi ja lopussa oltiin yksin valheiden kanssa.

Uudella albumilla sävy on varsin toisenlainen. Tällä kertaa ollaan luottavaisin mielin liikkellä ja valmiina rakastumaan uudelleen. Ja sitähän Mayer yritti selittää Flow'n keikallaan, vaikka käytetyt sanat olivatkin todennäköisesti aivan erilaiset.

Kirjoittaessani syyskuussa How Do You Don sinkkulohkaisusta, toivoin itse levyn sisältävän jotain uutta ja vanhasta soundista poikkeavaa. Kuvailemani kehitys tuntuu kuitenkin riittävän ilman suurempia muutoksia, sillä en ole vähään aikaan kuunnellut mitään albumia näin intensiivisesti.

Levy lähtee liikkeelle verrattaen tahmeasti, sillä Get To Know You ei temponsa puolesta kiireile. Hawthorne vakuuttaa kuitenkin, että "I really wanna get to know you" ja "I wanna make you feel alright", joten hermojaan ei kannata vielä kiristellä. The Walk on nimittäin seuraava kappale, eikä sen jälkeen höllätä enää turhaan.

How Do You Don selkeät avainkappaleet löytyvät sen keskivaiheilta. Finally Falling ja Hooked ovat svengin ja meloidoidensa puolesta sellaista tähtiainesta, että kyyneleiden tulo ei ollut kaukana ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Hawthorne ei ole onneksi yhden eikä kahden tempun mies. Kuinka moni artisti on nimittäin sijoittanut levyn ehkä parhaan kappaleen viimeiseksi? No Strings kantaakin erityistä sanomaa siitä, että kappaleiden ollessa timanttiakin kovempia, ei biisien sijoittelulla ole minkäänlaista merkitystä.

Kuten ei myöskään vierailijoilla, vaikka nimi sattuisi olemaan Snoop Dogg tai jotain vastaavaa.

Levyn biisejä on lisätty heikosti YouTubeen, joten seuraavassa levyn teosta kertova pätkä sekä kaksi pakollista musiikkivideota. Koko albumi löytyy helpoiten Spotifystä.

Kuva täältä

Soittolista: Burgundy

2011-10-11T22:06:00.000+03:00

Mitä sanoisitte blogista, joka koostuisi pelkistä soittolistoista? Miltä kuulostaisi Tumblr-tili, joka olisi jatkuva virta YouTubesta upotettuja videoita?

Joku on todennäköisesti toteuttanut nämä ideat jo käytännössä, enkä ihmettele yhtään. Toisinaan tuntuu siltä, että harjoittamani perinteinen musiikkibloggaaminen tekee lähinnä haittaa rakastamalleni asialla, olivat postaukset positiivisia tai negatiivisia.

Luen musiikkimedioita hyvin harvoin, sillä tahdon itse muodostaa mielipiteeni tietystä bändistä tai levystä. Musiikista kertovat tekstit ovatkin useimmiten esteitä minun ja huomiota huutavan musiikin välillä.

Siitä huolimatta kulutan itse tuhottomasti aikaa analysoidakseni asiaa, josta en tahtoisi itse lukea ja jota vahingoitan ehkä enemmän ylikuumentamalla kenttää ja luomalla hylkimisreaktoita.

Enkä ihan aina ymmärrä, että miksi.

Mutta onneksi soittolistoja voi vaihtelun vuoksi upottaa perinteisempiinkin musiikkiblogeihin, eikä niitä ole välttämättä pakko verhoilla tällaisella sanamäärällä. Lähes kaikki menneet listat ovat vuodenaikasidonnaisia, eikä uusin versio tee poikkeusta. Vaikka vallitsevaan säätilaan viittaaminen kyllästyttää luultavasti sinua yhtä paljon kuin minua, ei sille vain mahda mitään.

Burgundyltä löytyy jälleen kerran vanhoja suosikkeja ja uusia lemppareita sovittelevassa yhteisymmärryksessä. Alla niistä muutama ja tätä kautta pääset itse soittolistalle.

And So I Watch You From Afar

2011-10-10T00:19:00.001+03:00

Post-rock ei ole välttämättä erityisen hauskaa musiikkia.

Väärinkäsityksien välttämiseksi voisin kertoa ennen varsinaiseen aiheeseen siirtymistä, että minun maailmankaikkeudestani ei löydy tiukkoja genrerajoja. Post-rockilta kuulostavat niin Mogwai, Cult of Luna kuin Isiskin, vaikka tarkempi asiantuntija sijoittaisi ne varmasti eri lokeroihinsa.

And So I Watch You From Afar on joka tapauksessa näiden orkestereiden hengenheimolainen. Viime vuosikymmenen lopun emobändiltä nimensä lainannut yhtye on levittänyt ilosanomaansa jo vuodesta 2005 lähtien ja tulosta on syntynyt pienin askelin.

Eikä sinänsä mikään ihme, sillä yhtyeen musiikki eroaa varsin nohevasti muista vertaisistaan. Perinteisempien post-rock -sävyjen risteyttäminen sekopäisen math rockin kanssa saa musiikkiin enemmän niin sanottua meinikiä ja aivan erilaista fiilistä.

Gangs on yhtyeen toinen studioalbumi, jolla aloitin itse tutkimusmatkani bändin tuotantoon. Suosittelen sitä muutenkin jokaiselle ASIWYFA-noviisille, sillä se kiteyttää bändin sanoman varsin hyvin. Toisinaan paahdeteaan eteenpäin valonnopeudella ja tietyin väliajoin pysähdytään tunnelmoimaan Mogwain tyyliin. Ja siinä samalla muistetaan, että itseään ei saa ottaa liian vakavasti, vaikka kyseessä onkin kaikkein pahimpien musarunkkareiden genre.

Levy on joka tapauksessa niin tasaisen varmaa työtä, että bändi saa toivon mukaan kerättyä Kuudennen Linjan täyteen tulevalla Suomen keikallaan. Alta löytyvät luonnollisesti omat lempparini Gangsilta.

Kuva täältä

Manna: Shackles

2011-10-06T21:57:00.000+03:00

En osaa sanoa, miten tässä näin kävi, mutta olen aivan ihastunut Mannaan.

Olen yrittänyt selvittää viime päivinä, mihin voisin paikantaa sen informaatiokatkoksen, joka esti minua tutustumasta Mariam Jäntin musiikkiin? Näkyvyydestä se ei ole ainakaan voinut olla kiinni, eikä toisaalta myöskään yleisestä mielipiteestä, mikäli on uskominen Suomen ja ulkomaiden kriitikoita.

Ehkä kyseessä oli lopulta vain sarja heikkoja hetkiä omassa tahdossa ja yrityksessä. Vaadittiin sattuma sekä toinen, jotta pääsin tämänkin artistin kintereille. Ja tässä sitä nyt ollaan, julistamassa Shacklesia yhdeksi vuoden hienoimmista ja toisaalta yllättävimmistä kotimaisista albumeista.

Samaan hengenvetoon voisin todeta, että Mannan tulisi mielestäni nousta Chisun ja Jenni Vartiaisen rinnalle Suomen naisartistien kärkikaartiin. Valtaväestön radiokanaville mahtuisi takuulla yksi englanniksi laulava naissolisti kotimaisen kielen kanssa toimivien oheen, sillä intohimoa ja tunteen paloa riittää.

Lämmittelypesti Musen lämppärinä lienee vaikuttanut Mannan soundiin olennaisesti, sillä laulajan järjestyksessään kolmas albumi kuulostaa isolta ja vaikuttavalta. Some Girls, Some Boysin piirua verran katu-uskottavammasta soundista on siirrytty lähemmäs suurempia massoja miellyttävää ulosantia. Kunnia onnistuneesta takinkäännöstä Alan Johannesille.

"Hei täähän on helvetin hyvää, ei kuulosta yhtään suomalaiselle", kehaisi keskimääräistä vähemmän ja paskempaa musiikkia kuunteleva suomalainen perusjantteri.

Tätä argumenttia viljellään liiankin usein ja saan vähintään raivokohtauksen joka kerta, kun se laukaistaan. Useimmissa tapauksissa perustelu edustaa mielestäni idioottimaista kapeakatseisuutta (miksi suomalainen ei voisi kuunnella suomalaiselta kuulostavaa musiikkia) ja siksi saan päänsärkyä, koska joudun käyttämään sitä itsekin.

Mannasta ei kuitenkaan erota, että hän puhuu äidinkielenään suomea. Shacklesia hallitsee kokonaisvaltainen, kansainvälinen ote ja singlebiisi Battleships on tästä erinomainen esimerkki. Kappaleessa on aineksia maailmanlaajuiseksi altsuhitiksi, eikä yhtään pelkän vangitsevan äänen takia.

Shacklesin sävellyksistä ei löydy albumimitassakaan pahemmin moittittavaa. Levyn heikoimpia lenkkejä ovat oikeastaan kertosäkeessä latistuva World Within You sekä Soul To Keep, joka toisinaan toimii ja joskus taas ei. Kappaleen omaan makuuni liikaa uskontoon viittaavat sanavalinnat saavat toisinaan voimaan pahoin. Radiomateriaalia joka tapauksessa.

Teksti uhkaa venyä nyt kuin muotibloggareiden asupostaukset, joten vedetään liinat kiinni tässä vaiheessa. Tykästyin, rakastuin ja kiinnyin tähän levyyn joka tapauksessa keskimääräistä nopeammin ja se on jo jotain tänä musiikkitulvan aikana.

Ottakaa Manna omaksenne niin kuin minä tein.

Shacklesin levynjulkkareita vietetään Korjaamolla tulevana lauantaina. Tekisi kovasti mieli mennä, mutta valinta on vaikea, kun kaupungissa on niin paljon hyviä keikkoja tarjolla samana iltana.

Flow Festival - The Documentary

2011-10-03T23:07:00.000+03:00

Eeva, et ollut tänään yksin epätoivosi kanssa.

Itse kohtasin paholaisen nimeltä Suomen Syksy ilmielävänä kävellessäni Aleksanterinkatua Stockmannin kulmalta Unioninkadulle. Satoi kaatamalla ja tie suorastaan lainehti. Hetki hetkeltä yltyvä tuuli heitteli pisaroita ympäriinsä ja teki sateenvarjon työn turhaksi.

Voinysaatana, ajattelin. Tässä sitä taas ollaan.

Järjen ääni sisälläni olisi jättänyt Flow'sta kertovan dokumentin katsomisen ensi kevääseen, mutta maanantain teemaan kuuluen oli pakko sirotella suolaa haavoihin.

Eikä tehnyt loppuen lopuksi edes pahaa katsoa kesää suoraan silmiin. Filmissä nimittäin painotettiin festivaalin erinomaisuutta ja täydellisyyttä ja niin eteenpäin, mutta myös tapahtuman jatkuvuutta sekä jokavuotista upgreidausta verrattuna edelliseen tapahtumaan.

Ja kaikkien näiden ylisanojen kautta sain vakuuteltua itselleni, että kyllä ne sieltä taas tulevat. Kevät, kesä ja Flow.

Lubo-Mir

2011-09-30T22:08:00.000+03:00

Muutaman ylimääräisen vapaapäivän ansiosta olen saanut vihdoin ja viimein perattua läpi blogin sähköpostilaatikkoa sekä kuunneltua odotuslistalta löytyviä bändejä ajatuksen kanssa.

Lubo-Mir on yksi näistä artisteista, jotka olisivat ansainneet oman postauksensa jo kauan sitten, mutta aika ei ole vain riittänyt. Markku Jylhän projekti ei ole suinkaan aivan tuoreimmasta päästä, sillä Lubo-Mirin debyyttialbumi ilmestyi jo viime vuonna.

Pressitiedote kuvailee artistin tuotantoa retrofuturismiin ja nostalgiseen, viattomaan haaveiluun taipuvaiseksi, persoonalliseksi elektroniseksi musiikiksi. Tiedä sitten retroista ja futurismeista, mutta omaan korvaani tämä kuulostaa omaperäiseltä ja uudelta verrattuna viimeaikaisiin suosikkeihini konemusiikin saralla.

Experience Phase -single julkaistiin digitaalisessa muodossa Swampland b-puoliskonaan kesän alussa. Ensiksi mainitun kappaleen The Chemical Brothersiin taipuva biitti ja hieman kälyisen kuuloiset synasoundit ovat soineet viime aikoina toistolla. Swampland on puolestaan paletin kokeilevammasta päästä, mutta siitä huolimatta tyylikkäästi koottu äänimaisema.

Viimeisimpien tietojen mukaan Lubo-Mirin julkaisee syksyn aikana Time Tombs -nimisen vinyylin, jota ennen voit fiilistellä seuraavia kappaleita tai poistaa debyyttialbumin omaksesi esimerkiksi Levykauppa Äxästä.

Neon Indian: Era Extraña

2011-09-28T16:07:00.000+03:00

Minä en ole pitänyt chillwavesta näihin päiviin saakka. Yritin hypätä hypelaivan kyytiin ensimmäisten aaltojen kutkuttaessa korvakäytäviä, mutta jätin lopulta koko genren väliin. Enkä rehellisesti sanottuna rakasta sitä vieläkään.

Neon Indian on luultavasti ainoa chillwaveen rinnastettava artisti, johon kokeilin aikoinani tutustua albumimitassa. Psychic Chasms ei tehnyt lopulta ihmeitä. Lo-fi -painotteinen happoilu sai lähinnä raivon partaalle, sillä kaikki ylimääräinen skeida tuntui peittävän alleen ihan passeleita kappaleiden raatoja.

Era Extrañasta muovautui yllättäen albumi, jota oli pakko kokeilla. Suomeen linkittyvä taustatarina ja blogien positiivinen alkupärinä saivat Spotifyn äärelle. Ovatko Helsingin lumiset maisemat muovanneet Palomon tapaa tehdä musiikkia?

Kylmyys ja sen mukanaan tuoma ankeus eivät paista ensimmäisinä vaikutteina uudelta levyltä. Liekö olosuhteiden pakottamaa vai luonnollista kehitystä, mutta löysin Era Extrañalta uuden Neon Indianin. Suttuisuus ei ole enää pääosassa, joten kappaleita ei tarvitse kuunnella verenmaku suussa erottaakseen melodiat ja pienet yksityiskohdat.

En tiedä, miellyttääkö tällainen M83:a lähentelvä äänimaailma vanhoja faneja, mutta ainakin yhden uuden kannattajan se onnistui saamaan. Syyskuun viimeiset päivät taitavatkin kulua Halogenia, Arcade Bluesia ja Polish Girliä kuunnellessa.

Kuva täältä

Vuosipäivä: Osa 2

2011-09-25T22:52:00.001+03:00

Echoes täyttää tänään kaksi vuotta. 281 kirjoitusta, lukematon määrä hittejä ja monta hymyilyttävää kommenttia ovat siivittäneet tätä aivan liian nopeasti kulunutta aikaa, jona blogi on ollut pystyssä.

Tavoitteena on vähintäänkin tuplata menneet vuodet ja blogata niin kauan, että ajatus ei enää kulje tai maailmasta loppuvat hyvät lauluntekijät. Näitä hetkiä odotellessa kiitos just sulle, joka olet jaksanut roikkua mukana fiilistelemässä kaikkein parasta musiikkia.

Toivottavasti pysyt mukana vielä pitkään.

Azari & III:n debyyttiä voi kuvailla yhdellä sanalla: m-a-h-t-i.

The Horrible Crowes: Elsie

2011-09-23T14:30:00.000+03:00

Mitä syntyi, kun Brian Fallon ja The Gaslight Anthemin kitarateknikko Ian Perkins löivät soittimensa yhteen?

Vastauksen tähän visaiseen pähkinään löysin taannoin Spotifystä. Minulta oli jostain syystä sujahtanut aivan ohi, että Brian Fallon on sotkeutunut taas uuteen projektiin. Tällä kertaa tekijäksi oli merkitty The Horrible Crowes ja lopputuloksena oli syntynyt Elsie.

Albumia ei kannata kokeilla eikä tämän tekstin lukemista jatkaa pitemmälle, mikäli The Gaslight Anthemin musiikki ei tunnu yhtään omalta. Välitön reaktio heti ensimmäisten tahtien jälkeen oli, että levyä varten on koluttu TGA:n hitaiden biisien ylijäämävarastoa. Elsie nimittäin haisee yhtä paljon jenkeille ja versoaa samoista punk-juurista.

American Slangin aiheuttaman pettymyksen jälkeen, pelkäsin Elsien olevan läpimätä ja kamalan tylsä. Intron jälkeen levyn avaava Sugar on onneksi erittäin toimiva paketti ja seuraavat biisit noudattelevat samaa linjaa. Tunnetta ja asennetta riittää juuri sopivasti.

Ongelmia alkaa syntyä albumin puolivälin jälkeen. Kappaleiden taso laskee loppua kohden tasaisen varmasti, eivätkä viimeiset biisit synnytä enää minkäänlaisia intohimoja. Levy olisi toiminut hurjasti paremmin, mikäli se olisi tiivistetty esimerkiksi kahdeksan kappaleen nivaskaan.

Fallon haki Elsiellä itsestään synkempää säveltäjää ja tulkitsijaa. Omasta mielestäni tehtävä olisi onnistunut paljon paremmin, mikäli levy olisi tuotettu riisutummassa muodossa. Elsiellä tapahtuu liikaa, eikä Fallon ole yhtä läsnä kuin esimerkiksi The Navesink Banksissa.

Jos TGA-nälkäsi ei tahdo laantua vanhoja kappaleita kuluttamalla, on The Horrible Crowesien debyytti sinulle pakollista kuunneltavaa. Muita suosittelen edes kokeilemaan alla olevia helmiä, sillä niitäkin levyllä riittää.

Kuva täältä

Mayer Hawthorne: The Walk

2011-09-20T15:21:00.002+03:00

Pitkään blogia seuranneiden ei todennäköisesti tarvitse edes arvuutella, mitä levyä odotan tänä syksynä eniten.

Mayer Hawthornen toinen kokopitkä How Do You Do iskeytyy kauppojen hyllyille ja digitaaliseen myyntiin lokakuun 11. päivä eli alle kuukauden päästä. Ensimmäinen lohkaisu, A Long Time, löytyi blogista elokuussa ja jokin aika sitten toinen single, The Walk, laitettiin yleiseen jakoon.

Tuleva albumi tulee Billboardin artikkelin mukaan sisältämään entistä enemmän rockista ja reggaesta ammentavia sävyjä. The Walkista näitä vaikutteita ei aivan suoranaisesti löydy, sillä biisi kuulostaa A Strange Arrangementin kappalekatraasta eksyneeltä ja hieman turhalta toistolta.

Tässä vaiheessa on jo selvää, että Hawthornen sävellyskynästä ei irtoa kehnoja biisejä. Soul-mestarin haasteena onkin kehittää How Do You Dolle jotain uutta ja vanhasta soundista poikkeavaa.

Välissä saa toki olla muutama A Long Timekin. Kyseinen kappale tuntuu nimittäin paranevan jokaisen kuuntelukerran jälkeen.

Kuva täältä

ceo: Ave Maria

2011-09-16T23:04:00.000+03:00

Eric Berglund on parasta, mitä Göteborgista on tullut heti Håkan Hellströmin jälkeen. Ceon uusin kappale, alkuviikosta julkaistu Ave Maria, on yhtä suurta rakkautta Berglundin sooloprojektin debyytin kanssa.

Ave Maria kaikuu yhtä kuuliaasti kuin Illuminatan ja Come With Men vuoden takaiset sävelet. Tällä kertaa liikutaan kuitenkin entistä hämärämmissä ja unenomaisissa maisemissa. Ave Maria lienee jonkinlainen ylistyslaulu tennistähti Maria Sharapovalle tai vähintään päiväuni kyseisestä neidistä.

Berglundin cover-intohimot eivät nähtävästi siis päättyneet Beyoncén Haloon. Ave Marian pohjana toimii nimittäin Blondien Maria. Kaikki kunnioitus Debbie Harryä kohtaan, mutta ruotsalainen vie tämän pelin 6-1.

Viikonlopun kunniaksi arvon ceon loppujen seiskojen tilaamista Come With Men seuraksi sekä Berglundin sijoittamisesta jälleen vuoden parhaiden listoille. Olisiko kokopitkää luvassa lähiaikoina?

ceo Ave Maria by modularpeople

Beyoncé-cover vielä muistin virkistykseksi. Se taitaa olla sittenkin vielä parempi kuin Ave Maria.

Ceo - halo [beyonce cover] by crypticvalentine

Kuva täältä

The Antlers: Burst Apart

2011-09-14T22:36:00.000+03:00

Myrskyä ei voi takuulla fiilistellä ilman tunnelmaan sopivaa musiikkia. Sitä tarjoilee syysbändien ehdottomaan aatelistoon kuuluva The Antlers.

Peter Silbermanin johtama bändi nousi tietoisuuteeni pari vuotta sitten blogin alkutaipaleilla, jolloin yhtyeen tiettävästi tunnetuin levy Hospice oli ehtinyt olla kaupoissa hetken verran keräten mairittelevia arvosanoja lähes jokaiselta uskottavalta musiikkimedialta. Itse kulutin korvanapeissani vuonna 2007 julkaistua In The Attic of the Universea ja julistin sen olevan paras syysalbumi ikinä.

Hospice ei ikinä yltänyt edeltäjänsä rinnalle, sillä jokin sen tietynlaisessa paatoksellisuudessa ja konseptimaisessa luonteessa häiritsi. Levyllä oli riittävästi tunnetta, mutta se tarjoiltiin minulle väärässä muodossa.

Jo toukokuussa julkaistu, mutta valitettavasti vasta muutama viikko sitten levylautasella päässyt Burst Apart onkin aivan eri maata. En ehkä saanut tartuttua oikealla tavalla Hospicen kansikuvan kämmeniin, mutta Burst Apartin maalaamaan ryteikköön pujahdin hitain ja varmoin askelin.

Albumin tunnelma on unenomainen, pehmeä, aavemainen ja tietyin paikoin jopa uhkaava. Koko draaman kaari käydään albumin aikana läpi sekalaisessa järjestyksessä. Maalailevammat kappaleet uhkaavat jäädä toisinaan junnaamaan paikoilleen, mutta syvempään suohon ei onneksi upota.

Burst Apartin hittibiisit ovat selkeitä koukuttavampia kuin yksikään Hospicen kappale. Erityisesti Every Night My Teeth Are Falling Out groovaa pöyristyttävän hyvin ohjaten Silbermanin äänenkäytön ihanteellisille urille.

Muita erityismaininnan arvoisia biisejä ovat ehdottomasti murhaavan kitarariffin orjuuttama Parentheses, omaleimaisen bassokuvion tahdittama French Exit sekä loppukaneetti Putting The Dog To Sleep, jonka mukana voisi nukahtaa ellei tekisi mieli kuunnella levyä heti uudestaan.

Vanha rakkaus sai bensaa liekkeihinsä. The Antlers toimii omassa tapauksessani paremmin sumuverhon takana kuin käymällä päälle ja olemalla liian läsnä.

Kuva täältä

M. Ward @ Tavastia

2011-09-12T20:01:00.000+03:00

M. Wardin eilinen keikka veti takin aika lailla tyhjäksi. Lähes puolitoista tuntia kantrahtavaa folkia oli flunssaiselle bloggaajalle kova paikka, vaikka artistin veto olikin yksi syksyn odotetuimpia.

Kulta-aikani M. Wardin kanssa sijoittuu elämänvaiheeseen, jolloin blogilla oli toinen nimi ja huolet olivat aivan eri planeetalta kuin tänä päivänä. Post-War oli kyseisen talven ajan paras turvapaikka, jonne saattoi vajota Poison Cupin saattelemana.

Napanuora artistiin ja eritysesti Post-Wariin ei ole katkennut tähänkään päivään mennessä, vaikka Hold Time ei ollut lähellekään yhtä mahtava ja Suomen keikkaa saatiin odottaa katkerana näihin päiviin saakka länsinaapureiden keräillessä kaikki lähellekään osuneet vierailut.

Vajaat kymmenen tuntia sitten kiharapäinen setä saapui Tavastian lavalle äärimmäisen hillitysti ja charmantin oloisesti. Pohdin tovin jos toisenkin, onko tämä oikeasti se lauluntekijä, jota olen luukuttanut pienen ikuisuuden. Ei Poison Cupin tekijä voi ryöpsäytellä noin mustaa huumoria ja olla lavapreesensinsä puolesta noin itsevarma.

Aivan vääränlaisista mielikuvista huolimatta muusikko tarjoili musiikillisesti ensiluokkaista tavaraa. Kansoittaessaan aivan yksin rokkipyhätön lavaa, kaikkein pienimmätkin liikkeet tarkentuivat näkökentälle ja esimerkiksi kitaranäppäilyn katselu oli luomoavan teknistä, jopa terapeuttista. Artistin ääni upposi yhtä syvälle livenä kuin levyltäkin.

Olin järjestellyt keikkaa varten mielessäni soittolistan, jonka jokaisella kappaleella on tarkka paikkansa ja oma merkityksensä. Joko olin aivan omissa maailmoissani tai sitten illan tähti oli aivan eri aaltopituudella kanssani. Rollercoaster, To Go Home ja Afterwood/Rag nimittäin loistivat monen muun sävellyksen kanssa poissaolollaan, joten jouduin pettymään kappale toisensa jälkeen.

Poison Cup kajahti lopulta ilmoille, mutta sekin ehti loppua ennen kuin se alkoikaan eikä se tavoittanut asianmukaista intensiteettiä ilman rumpuja. Mutta kuten artisti toteaa To Go Homen sanoituksissa, kaikesta pitää päästää irti aikanaan.

Tosin samoihin lyriikoihin viitaten bloggaja ei ollut tänä aamuna yhtään kiitollinen korkeammille voimille olemassaolostaan, sillä fiilis oli entistä kurjempi. Toivottavasti tauti ei tartu tekstin välityksellä.

Black Lips: Family Tree

2011-09-08T20:26:00.000+03:00

Työkiireet ovat vieneet viime päivinä rutosti aikaa ja sama tulee jatkumaan vielä ensi viikon. Echoes pitää siis matalaa profiilia vähän aikaa, mutta lupaa palata mahdollisimman pian normaaliin päivärytmiinsä.

Tätä odotellessa voit katsella Black Lipsien uutta musiikkivideota ja ottaa vaikutteita parhaasi mukaan. Family Tree on kappaleen nimi ja Arabia Mountainin parasta antia. Videohan ei voi olla huono, jos se sisältää kitaristin ristiinnaulimisen, tissejä ja nuolemista kuorrutettuina verellä ja muilla eritteillä.

Palaillaan.

Den Svenska Björnstammen

2011-09-04T19:03:00.000+03:00

Ruotsalaisesta elektropopista ei voi saada koskaan tarpeekseen. Eihän?

Tutustuin Den Svenska Björnstammeniin ensimmäisen kerran luettuani yhtyeestä tammikuun Gaffasta. Lauma oli voittanut lehden jakaman vuoden läpimurto -palkinnon ja ounasteli tulevan vuoden aukevan positiivisena eteensä.

Puoli vuotta palkinnon jälkeen asiat vaikuttavat olevan niinkin hyvällä tolalla, että uusin julkaisu Vart Jag Mig I Världen Vänder on mahdollista kuulla Yle Extremeltä. Slagsmålsklubbenin, Familjenin ja Håkan Hellströmin yhdistelmä on tosin niin virheetön, että olisi ihme, jos kappaletta ei ruotsinkielisellä kanavalla soitettaisi.

Ennen Vart Jag Mig I Världen Vänderiä yhtye on julkaissut kaksi ep:tä, jotka kuulostavat oikeastaan vielä enemmän Slagsmålsklubbenilta eli nyrjähtäneeltä kasibitti-elektrolta tyypillisillä ruotsalaisilla vaikutteilla. Mutta siitä huolimatta riittävän omaperäiseltä ja hurjalta.

Mikäli jäbien hittikynä pysyy yhtä hyvässä terässä, on bändi todennäköisesti taas tyrkyllä Gaffan palkintokorokkeille. Ja sehän passaa.

Kuva täältä

Harbour Boat Trips: 01 Copenhagen by Trentemøller

2011-09-01T19:40:00.000+03:00

Kaikkein parasta on, kun saa lempiartisteistaan selville jotain uutta. Esimerkiksi entuudestaan tuntemattomien julkaisujen löytäminen on suorastaan antoisaa. Ja näin kävi Trentemøllerin kanssa.

Harbour Boat Trips: 01 Copenhagen on Trentemøllerina paremmin tunnetun Anders Trentemøllerin rakentama kokoelmalevy, joka on saanut inspiraationsa Kööpenhaminan satamista. Levy on julkaistu jo vuonna 2009, enkä pitkien googlettelujen jälkeen löytänyt sarjan mahdollisia jatko-osia.

Raameistaan ja taustoistaan huolimatta Harbour Boat Trips on julkaisu, jollaisia toivoisi muusikoilta useamminkin. En nimittäin tiedä, onko parempaa tapaa löytää uusia artisteja kuin saada suosittelut suoraan omalta lempiartistiltaan, kuten Trentemøllerin kaltaiselta yleisnerolta.

Trentemøllerin paketista löytyy niin tanskalaista kuin ulkomaistakin musiikkia usean vuosikymmenen aikaväliltä. Kokoonpanoon on kelpuutettu esimerkiksi A Place To Bury Strangersia, Emilia Torrinia ja Beach Housea. Ja näiden lisäksi lukuisia muita artisteja, joista olen lyhyen ajan sisällä saanut uusia lempibändejä.

Konseptissa on jotain hirvittävän hienoa. Se tuntuu paikoin henkilökohtaisemmalta kuin artistin omat levyt. Lempikappaleet limittyvät mitä todennäköisemmin artistin elämän käänteisiin vahvemmin kuin yksikään vuoden sisällä rykäistyn levyn biisi ja ne kuulostavat tällä tavalla esiteltyinä aivan erilaisilta.

Liittyykö Kööpenhamina kuitenkaan tarinaan sen laajemmin? Onko kaupunki oikeasti näin melankolinen paikka vai kertooko se vain jotain itse artistista?

Spotifyn omistavat löytävät levyn täältä. Muille pari maistiaista alta.

Kuva täältä

Viisi tämän syksyn pakollista keikkaa

2011-08-29T22:41:00.000+03:00

Kuulen jo hurraa-huudot ja raivoisat aplodit, sillä tätä postausta olette todennäköisesti odottaneet siitä lähtien, kun syksy mainittiin ensimmäisen kerran. On siis keikkakalenterin puolivuotiskatsauksen aika, jee!

Tiketti on parantanut nettisivujaan sitten viime kerran ja rakentanut kätevät hakusuodattimet, joiden avulla valitsemansa kaupungin tai keikkapaikan tapahtumat saa kätevästi samalle listalle. Siksi postaussarjan tyyli muuttuu hiukan, sillä nyt on todennäköisesti tarpeellista vain erotella ne kuuluisat jyvät akanoistaan.

3.9. Gang of Four @ Korjaamo

Onko tässä syksyn kulttuuriteko? Jos ei, niin lähelle ainakin päästään. Post-punk -veteraanien konsertti on nimittäin se eka kerta Suomessa 30 vuotta kestäneen uran aikana.

Oma historiani jengin kanssa ulottuu oikeastaan aivan ensimmäisiin albumeihin. Kuulopuheiden mukaan myös tänä vuonna julkaistu Content olisi vähintäänkin tiukka. Toisin sanoen harmittaa, että itselläni jää keikka muiden kiireiden takia näkemättä.

11.9. M. Ward @ Tavastia

Olen odottanut M. Wardia Suomen rajojen sisäpuolelle pienen ikuisuuden. Jokainen Tukholman ja naapurimaiden keikka lohkaisi aikoinaan pienen palan sydämestäni ja aloin olla jo lopulta aivan varma, etten pääse näkemään lempparifolkkariani ikinä.

Kauan kaivattu päivä on kuitenkin aivan pian käsillä ja minua jännittää ihan liikaa. Onko se vielä sama henkilö kuin kolme vuotta sitten? Ei kai sillä ole Zooey Deschanel mukanaan? Soittaakohan se Poison Cupin?

17.9. Mac Miller @ Tavastia

Kohtalo taisi olla sitä mieltä, että minun ei kannattaisi kuunnella Mac Milleriä. Keikan lämppäriksi nimittäin kiinnitettiin niinkin rakastettava akti kuin Jare & VilleGalle. Facebookin osallistujalistaa plärätessä tuli viimeinenkin varmistus siitä, että keikan yleisö koostuu luultavasti 99 prosenttisesti alaikäisistä.

Eli jos et välitä olosuhteista pätkääkään, suosittelen keikkaa lämpimästi ja suurella sydämellä. YouTuben live-vedoista välittyy nimittäin hienoista hurmoksen tuntua, joka se hohkaa luultavasti myös Tavastialla. Itse jään kotiin harmittelemaan.

27.10. Yuck @ Tavastia

Yuck on niitä yhtyeitä, joita pitää kuunnella tiettynä vuodenaikana tai muuten ne eivät kuulosta miltään. Nousin siksi hypekelkkaan vasta pari viikkoa sitten ja voin seistä jo nyt kaikkien levystä vuodatettujen ylisanojen takana. Onhan tämä pirun hieno bändi.

Yhtyeen debyytistä toivottavasti vähän myöhemmin, mutta liput keikalle kannattaa ostaa jo nyt.

16.11. Junior Boys @ Tavastia

Näillä näkyminen vuoden viimeinen keikka kuuluu M. Wardin ohella kaikkein odotetuimpiin esiintymisiin. Junior Boysien edellinen vierailu Tavastialla ei ollut ainakaan Suen mielestä riittävän värisyttävä, mutta tuskinpa se aivan turhakaan oli. Ja eiköhän sille ole tilausta edelleen.

Mitä antaisinkaan, jos Sister Flo tulisi lämppäämään samaista yhtyettä neljä vuotta myöhemmin. Pari kuukautta aikaa, pitäkää peukut pystyssä, että saadaan maailman parhaat bändit taas samana iltana lavalle.

Mille keikoille sinä olet menossa tänä syksynä?

Flow Festival 2011: Sunnuntai

2011-08-25T22:18:00.001+03:00

Flow-festariraportti kurottaa viimeiseen osaansa, jonka yksinoikeutettu tähti on Kanye West.

Sunnuntain ohjelma näytti paperilla lupaavalta ja juuri sopivalta sunnuntaikoomailuun. Oli Minä ja Ville Ahosta, Rubikia, Jukka Eskolaa, Mogwaita, James Blakea ja sitä Kanyeta. Eli oikeastaan aivan liikaa kaikille niille, jotka viipyivät alueella edellisinä päivinä valomerkkiin asti.

Ja niinhän siinä kävi, että saavuin tapaamaan Ville Ahosta liian myöhään, ruoka voitti taistelun Jukka Eskolan kanssa ja illan päästara jyräsi muut allensa. Bändisaldo jäi sunnuntailta laihaksi, mikä tosin paikattiin laadulla ja yhden keikkaunelman täyttymisellä.

Rubikin keikkakunto on vertaansa vailla. Se tuli todistettua Solarin julkaisubileissä Tavastialla keväällä ja pääsipä yhtyeen Korjaamon keikka jopa viime vuoden parhaiden keikkojen joukkoon. Kirjavalla joukkiolla sattuu olemaan monen repullisen edestä hittejä, intohimoa tihkuva lavashow ja omaperäinen kosketus tekemisissään. Eikö tästä tulisi kaikkien tykätä?

Ja niinhän siitä taisi käydäkin. Nokian teltta oli alkuillan keikaksi todella täynnä ja hurmoksen haistoi lavan reunamille saakka. Rubik näytti alkuun hieman hämmentyneeltä tilanteesta eivätkä ekat kappaleet lähteneet sellaisella intensiteetillä kuin aikaisemmin oli tullut todistettua. Ei mennyt lopulta aikaakaan, kun lavalla pauhasi maailmanluokan meininki.

Olisihan sen sunnuntain voinut kuitenkin vähän fiksumminkin pelata. Minä nyt vain satuin haluamaan hyvät paikat Kanyen keikalta, minkä takia Jamie Woon jäi näkemättä. Sen vastineeksi tuli nähtyä Twin Shadow, jonka karisma ei välttämättä ollut luotu päälavan mittasuhteisiin.

Illan pääesiintyjää tulikin tunnetusti odotettua vähän kauemmin kuin oli tarkoitus. Se kuitenkin kannatti, sillä saimme paikat aivan catwalkin portaiden juurelta, melkein aidan vierestä. Loppuilta olikin sitten yllätyksiä täynnä, eikä vähiten siksi, että olin huomaamattani asettanut keikalle valtavat odotukset - jotka täyttyivät piripintaan saakka.

Pidän livespektaakkeleista ja Kanyen viimeisimpään julistukseen ei voisi vähäeleisempiä lavasteita edes sovittaa. Dark Fantasy suorastaan huusi balettitanssijoita ja oopperaintroa, Runaway överiksi vedettyä herkistelyä ja kaikki muut biisit valoja, valoja ja valoja. Tykkäsin joka tapauksessa. Ihan kamalasti.

Vielä puolitoista viikkoa festarin jälkeen, voin edelleen todeta meininkien olleen enemmän kuin kohdillaan. Parannusta viime vuoteen oli merkittävästi ja harmistusta aiheutti oikeastaan vain oma, paikoin surkea aikataulutus ja toisaalta ne bändivalinnat.

Mutta Flow kärsii edelleen ongelmasta, jonka se jakaa Suomen kesän kanssa: se kestää aivan liian vähän aikaa.

The Jezabels

2011-08-23T18:30:00.000+03:00

Olen päättänyt keskittää tämän syksyn bändispottailun virallisesti Facebook-syötteellä roikkumiseen. Unohtakaa Soundcloud ja hyödyntäkää rohkeasti kavereittenne musiikkimakua.

Australialainen The Jezabels pompahtikin silmille ensimmäisen kerran ystävän hehkutettua sitä estottomasti naamakirjassa. Kappale vaati yhden ainoan kuuntelukerran, jonka jälkeen oli tilasta oli pakko tykätä ja lähettää viestiä, että varastan bändin blogiini saman tien.

Mutta miksi Australiasta ponnistavat bändit nousevat esille aina syksyn koittaessa? The Jezabelsista tulee nimittäin hyvin vahvasti mieleen maatovereidensa The Naked And Famous, joka viritteli blogeja melkein täsmälleen vuosi sitten debyyttialbuminsa julkaisuun. The Jezabelsin esikoinen ilmestyy 16.9., bändi soittaa tunteikasta indie-rockia ja herättää kappaleillaan samanlaisia fiiliksiä kuin Young Blood aikoinaan.

Sattumaako?

Nelikko on julkaissut parin vuoden sisällä kolme ep:tä, jotka ovat keränneet maapallon toisella puolella jo hypenpoikasta ja vieneet bändin esimerkiksi South by Southwest -festareille Yhdysvaltoihin. The Man Is Dead, She's So Hard ja Dark Storm ovatkin pieniä jalokiviä ja niin varmaa pohjatyötä, että tulevalta Prisonerilta on lupa odottaa suuria tekoja.

Oma suosikkini bändin tähän astisesta tuotannosta on viimeisin Dark Storm, jolla The Jezabels on vienyt ilmaisunsa maailailevampaan ja mahtipontisempaan suuntaan. Ep:n järisyttävät kitaravallit, koreat pianokuviot ja koukuttavat popmelodiat ovat kaikkea sitä, mitä syysmusiikilta kaipaa.

Mutta se kaverin linkkaama kappale. Mace Spray on silkkaa täydellisyyttä alusta hitaasti vaimenevaa loppuaan kohti. Laulajan jokelteleva ääni, mouruavat kitarat ja taustalla ujosti kaikuva piano räjähtävät viimeistään viimeisessä kertosäkeessä palasiksi. Ja mikä parasta, tämä biisi kestää juuri sopivan kauan.

Tässä siis oma syyssuosikkini perinteisemmän pop-ilmaisun ja erityisesti nyyhkyindien lomasta. Toivottavasti tykkäätte.

Kiitti vielä Iina!

Kuva täältä

Flow Festival 2011: Lauantai

2011-08-21T19:01:00.002+03:00

Toivoisin vuorokauteen yhtä lisätuntia, jonka voisi käyttää bloggaamiseen. Sellainenkin järjestely kelpaisi, että työpäivään lisättäisiin lakisääteinen kirjoitusvartti. Flow 2011 taitaa olla jo aivan liian...2011, mutta eihän tarinoita sovi kesken jättää?

Perjantain etkosyndrooma siirtyi lauantaille. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kirjoitettu iltapäivälle pelkkää alueella hengailua ja yleistä fiilistelyä, mutta aurinko tahtoi laskea jälleen nopeammin kuin sitä olisi odottanut. The Pains of Being Pure At Heart käynnistelikin Belongin alkusointuja madellessamme turvatarkastusjonossa.

TPoPAT kuulosti olevan ensimmäisen vartin todella kovassa iskussa. Puolen tunnin mittaan päästessään kappaleet alkoivat jo toistaa itseään ja keikan päättyessä olin onnellinen sen lyhyestä kestosta. Elektronisemman ilmaisun ja soulin puristuksissa oli kuitenkin puhdistavaa saada pieni säröannos, mutta ei minusta uutta fania tullut.

Jo Stancella on ihan oikeasti hirvittävän kova lauluääni. Artistin debyyttialbumia kuunnellessa on välillä pakko ottaa kuulokkeet pois korvilta ja vähän sama efekti toistui livenäkin. Försti on tästä tosiasiasta huolimatta Suomen kovin naispuolinen soul-artisti ja Jukka Eskolan sekä Timo Lassyn säestämänä keikkaa oli seurannut mieluusti kauemminkin.

Toivottavasti joku Nuorgamin nelikentän laatijoista oli paikalla Mayer Hawthornen keikalla. Nokian teltta oli nimittäin odotetusti viileän puolesta hikinen ja hirvittävän hiostava, kun täysi teltta pisti parastaan A Strange Arrangementin, parin lainabiisin ja uutukaisen voimin. Lauantain paras keikka, vaikka show ei ollutkaan Monáen veroinen.

Lykke Lin peruminen mahdollisti tankkaamisen alueen ulkopuolella, mutta aiheutti vastalahjana melkoisen kiireen Janelle Monáen keikalle. Metallisen roskiksen vieressä ei keikan alkupuolella kauheasti jorailtu, eikä soul-lupauksen anti siihen niin suuresti yllyttänyt.

Aika moni muukin taisi olla asiasta samaa mieltä, sillä parin biisin jälkeen teltassa alkoi väljetä. Viimeistään I Want You Backin pärähtäessä ilmoille kädet nousivat kuitenkin ilmaan ja teki mieli pomppia. Hieno meininki, vielä hienompia kappaleita, mutta Mayer Hawthorne oli tiukempi.

Illan viimeiseksi kokemukseksi jäi The Human Leaguen keikka teltan ulkopuolelta katsottuna ja rehellisesti sanottuna en olisi edes uskaltanut mennä lähemmäs. Herrasväen lauluäänet kuulostavat korviini niin metallisilta, että kantti ei olisi kestänyt pitemmässä juoksussa.

Don't You Want Me kuultiin joka tapauksessa, minkä turvin jaksoi odotella seuraavaa festivaalipäivää, josta saatte toivottavasti kuulla lähipäivinä.

Big Wave Riders: Behind These Walls

2011-08-17T19:15:00.001+03:00

Flow-raportin viimeiset osat jäävät loppuviikolle, sillä kalenteria katsoessani huomasin tänään olevan eräänlainen merkkipäivä.

Tasan vuosi sitten vietin kuolettavaa tiistaipäivää Flow'n jälkeisessä masennustilassa. Ensimmäinen Suvilahden reissu ei ollut kaikkein onnistunein, eikä tulevaisuus näyttänyt muutenkaan kovin lupaavalta. Olin pahassa umpikujassa, mutta löydettyäni Big Wave Ridersien MySpace-sivun elämä alkoi jälleen jostain syystä rullata eteenpäin.

Vuonna 2010 saattoi ehkä tuntua hassulta hehkuttaa mitään tai ketään näin vähän materiaalin voimin, mutta onneksi sanojaan ei tarvitse syödä. Big Sound on edelleen yksi suomalaisten indiebändien suosikkibiisejäni ja sen seuraajat sekä matkalla nähdyt keikat ovat vain saaneet janoamaan lisää.

Tänä keskiviikkona kaikki onkin aivan toisin. Tulevaisuus ei ole enää niin solmussa ja se vuoden paras festarikokemuskin oli tällä kertaa rutkasti parempi. Kaiken lisäksi loman aikana tapahtui jotain odotettua. Soliti ilmoitti julkaisevansa bändin debyyttiep:n syyskuussa ja ensimmäinen makupala oli jo ehtinyt levitä verkkoon.

Minua ei ole varmaan koskaan jännittänyt minkään musiikkiteoksen kuuntelu yhtä paljon kuin ensimmäinen kerta Behind These Wallsin kanssa. Ollen ensimmäinen levy-yhtiön kautta julkaistu kappale, se tuntui virallisemmalta kuin edeltäjänsä. Biisi ei voinut enää olla vähän sinnepäin, sen oli pakko olla huolella hiottu ja sovitettu.

Pelko oli turhaa ja huoli kerrassaan hullunkurinen. Kappale kuulostaa tutulta Big Wave Ridersilta, joka on alkanut groovaamaan entistä rankemmin. Big Soundin hienovarainen röyhkeys on tallella ja soitto kuulostaa itsevarmemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Komppi on tiukka ja lopun kitararevittely suorastaan rivoa.

Nyt on sellainen kutina, että syksyllä tapahtuu jotain suurta. Kuuntele alta Behind The Walls ja hyppää kyytiin.

Behind These Walls by Big Wave Riders

Kuva täältä

Flow Festival 2011: Perjantai

2011-08-15T19:27:00.001+03:00

Twitteriä seuranneet ovatkin varmaan jo huomanneet, että viikonlopun meiningeissä ei ollut mitään valittamisen aihetta. Tällä kertaa kävi kuitenkin jopa niin onnekkaasti, että näin mullistavat kahdeksan keikkaa kokonaan ja liudan muita pätkittäin.

Senpä takia jokaiselle päivälle täytyy omistaa oma postauksensa. Toisin sanoen, jos Flow pursuaa jo korvista ulos, suosittelen välttämään ainakin tätä blogia tämän viikon ajan.

Olin ajoittanut festivaalin avajaispäivän ainoaksi prioriteetiksi Matthew Dearin keikan puoli kahdeksalta. Mikään päivän muista artisteista ei noussut muiden ylitse, joten parasta oli antautua muuna aikana virran ja fiiliksen vietämiksi. Ja sittenhän sitä mentiin.

Päädyimme Annan kanssa aluelle juuri hiukan ennen Destroyerin aloittamista. Olin itse yrittänyt vielä kerran aamulla pakkosyöttää itselleni eurobluesin ilosanomaa, mutta ei iskenyt. Viimeisen mahdollisuuden aika oli käsillä ja yritin välttää skeptisimpiä ajatuksia.

Vedettyämme magneetin lailla luoksemme pari muuta kollegaa ja kadotettua koko ryppään lähes yhtä nopeasti, nousi Dan Bejar Nokia Blue Stagen lavalle. Pari aloitusbiisiä tunnistin ja jopa ihan hitusen pidinkin, mutta muuten pyörittelin päätäni ja poljin jalkaani hermostuneesti kohti maata.

Välinpitämätön asenne ja hillitty ulosanti taisivat olla ihan tietoinen valinta, mutta tämän lopputuloksena mahdollisesta tulevasta fanista tuli no-nyt-ei-ainakaan-kiinnosta -heittari. Ei ollut ihan perjantain bändimateriaalia. Enkä oikeastaan tiedä, onko runoja sun muita sisältävästä lyriikasta ihan festaribändiksi.

Päätimme poistua sinisestä teltasta ambient-maalailun alkaessa ja suunnistaa Black Tentin lähimaastoon hyvissä ajoin. Omat eturivipyrkimykseni eivät saaneet kannatusta muulta väeltä, joten sukellus telttaan tapahtui alueen zoomailun ja levottoman keskustelun jälkeen vähän ennen keikkaa lavan toiseen riviin.

Matthew Dear soitti lopulta sellaisen keikan, että muilla artisteilla ei ollut perjantaina enää mitään jakoa. Settilista sisälsi kovimmat hitit Slowdancesta Deserteriin, jotka piiskasivat jalat tohjoksi ja nestehukan akuutiksi ongelmaksi. Mitään ei puuttunut, eikä mitään ollut liikaa.

Dear oli bändinsä kera äärettömän karismaattinen esiintyjä. Tanssiliikkeet olivat ns. viimeisen päälle ja tyylipisteitä ropisi. Keikka olisi ollut täydellisimmästä päästä ellei lähimaastossa ollut kundi olisi hinkannut kainaloaan korvan juuressa koko helvetin keikan ajan. Nyt kuitenkin klubikeikkaa Matthewille, kiitos!

Loppuilta kului päättömässä haahuilussa, josta ei olekaan niin paljon kerrottavaa. Warpaint kuulosti erinomaiselta Nokian sohvilla lepotaukoa pitäessä. Hercules & Love Affairin keikkalla oli tietysti pakko käydä heittämässä muutamat hallitut moovit ja Röyksoppin suuntaan sai antaa oikein pahoja katseita.

Illan viimeiseksi jäikin lopulta Ariel Pink's Haunted Graffiti, joka ei musiikillisesti kiinnostanut juuri ollenkaan. Paikalle oli kuitenkin pakko päästä, sillä odotin ainakin itse jotain Coachellan kaltaista härdelliä. Maestro saapui yllättäen lavalle ihan ajallaan ja kovin hyväntuulisena.

Ja sehän antoi hyvät pohjat jättää alue perjantailta taakseen ja lähteä ottamaan lepoa astetta villimpää lauantaita varten.

Paras aika vuodesta

2011-08-12T14:33:00.000+03:00

Se kaikkein kivoin viikonloppu vuodesta alkaa parin tunnin päästä, joten eiköhän laiteta perinteeksi muodostuva soittolista kehiin.

Flow-hypetys on vahingossa unohtunut blogista noin muutenkin. Paikataan tätä kuitenkin kertomalla kolmen kovan kopla, johon kuuluvat Matthew Dear, Mayer Hawthorne ja Kanye West. Jamie Woon, Janelle Monae ja Jukka Eskola kirivät kannoilla.

Railakasta festaria jokaiselle ja etkomusiikkia vailla löytävät tosiaan helpotusta täältä!

Törmäillään virran mukana.

Astrid Swan: Hits (Pavement For Girls)

2011-08-11T19:45:00.000+03:00

Kesäloma loppui yhtä nopeasti kuin se alkoikin ja sillä välin syksykin oli alkanut koleista aamuista ja saatanallisista sadekuuroista päätellen tehdä tuloaan. Mutta ei hätää, musiikki saapuu apuun, sillä syksyn teema-albumi julkaistaan aivan piakkoin.

Pavementin ja Astrid Swanin tuotanto oli minulle aivan viime viikkoihin asti tuntematonta sektoria. Soliti oli tainnut selvittää tämän jollain salaperäisellä tavalla, sillä se päästi minut sukeltamaan cover-levyn syvyyksiin jo etukäteen lahjoittamalla levyn kotikuunteluun.

Ja jälleen saa kysyä itseltään, että kaveri hei, mistä oletkaan jäänyt paitsi. Astrid Swanin Hits (Pavement For Girls) on nimittäin vangitseva ja huumaannuttava levy. Poikienkaan ei kannata lähteä nimen perusteella karkuun. Hattara- ja heppavaaraa ei ole näkyvissä!

Yhdeksän biisin hittikimara sisältää Pavementin lukeman mukaan tunnetuimmat ja arvostetuimmat kappaleet. Kappaleet ovat pianovetoisia täydennettynä muilla perinteisillä ja erilaisilla elektronisilla elementeillä. Äänimaailma kuulostaa omaan korvaani toisinaan päällekäyvältä, silloin tällöin erittäin hauraalta ja pääosin joltain näiden kahden keskitieltä.

Lainakappaleet herättävät hyvin harvoin tunteita suuntaan tai toiseen. Ne tuntuvat pääosin yliyrittämiseltä ja ennen kaikkea turhilta. Niissä heittäydytään usein tulkitsemaan tulkitsemisen vuoksi ja toisinaan kappale pitää silpoa tai tehdä asioita liian vaikeiksi.

Hits onkin niitä harvoja teoksia, joissa lainaaja ei kuulosta ulkopuoliselta ääneltä toisen artistin säveliä sotkemassa. Lähtökohdistanikin huolimatta uskallan sanoa, että Astrid on kahlinnut kappaleet itselleen. Koko paketti kuulostaa niin aidolta kuin pitääkin.

Alkuperäistenkin kappaleiden tulee olla toki kovia, mikäli ne saavat tällaisen reaktion aikaan. Koukut uppoavat juuri oikeisiin paikkoihin ja esimerkiksi Shady Lanesta on tullut viime aikojen sinnikkäin korvamato.

Here päättää levyn hartaaseen tunnelmointiin, jonka aikana saa varoa ettei tiputa paria kyyneltä bussipysäkin kulmalla. Ja samalla on pakko viimeistään todeta, että lähes mahdottomalta kuulostanut tehtävä on suoritettu mallikkaasti. Soliti voi olla tyytyväinen ensimmäisestä fyysisestä julkaisustaan, joka saapuu kauppojen hyllyille ensi viikon keskiviikkona.

Hits (Pavement For Girls) - everybody needs one.

Kuva täältä

Lomalle, mars!

2011-08-02T10:38:00.001+03:00

Echoes jää viikon mittaiselle tauolle ja palaa kuvioihin taas ensi viikolla! Sillä välin suosittelen poikkeamaan Blodtørstin pariin.

Lämmintä elokuuta kaikille!

Mac Miller

2011-07-29T13:08:00.000+03:00

Kuinka moni teistä tietää Mac Millerin? Itse törmäsin räppärin nimeen ensimmäisen kerran Tiketin tiedottaessa tulevasta Tavastian keikasta. Enkä olisi silloin uskonut missään nimessä omistavani hänen tuotantoaan perjantain soundtrackiksi.

''Tämän hetken kuumimpiin hiphop-tulokkaisiin lukeutuva--''

''--ura on parhaillaan rakettimaisessa nosteessa.''

Näiden ylisanojen vuodatuksen jälkeen oli tietysti pakko katsastaa itsekin, mistä on kyse. Nautin oman hoppini mieluusti puhtaan viihdyttävässä muodossa ilman poliittisia kannanottoja tai liikaa paasausta. Ja parin päivän tutkimusmatkan jälkeen voin todeta, että tämän ysikakkosen materiaali on sujuvaa hyvän fiiliksen välittämistä kappaleesta toiseen.

Miller on julkaissut tähän saakka lukuisia mixtapeja ja On And On And Beyond -nimisen ep:n. Parin kuuntelukerran jälkeen voin kutsua sitä puhtaaksi kullaksi. Räppäri on kunnostautunut myös musiikkivideoiden saralla, sillä niitä löytyy YouTubesta kymmeniä ja ne ovat keränneet miljoonia katselukertoja. Melkoisen hyvät pohjat menestykselle?

Ja lopuksi painostan jokaista indie-puristia kokeilemaan alla olevia kappaleita ja kertomaan, ovatko ylisanat tässä tapauksessa ylimitoitettuja?

Mac Miller Tavastialla 17.9.

Kuva täältä

Junior Boys: It's All True

2011-07-27T21:30:00.000+03:00

Kävi jo lähellä, etten luovuttanut Junior Boysin uusimman levyn kanssa. Kesti reilusti yli kuukauden ennen kuin päätin jättää syvemmän analysoinnin ja yritin vain tulla sinuiksi It's All Truen kanssa.

Pohdin pitkään syitä levyn aiheuttamaan pettymykseen. Junior Boys ei ole nimittäin ensimmäinen, eikä takuulla viimeinen bändi, joka ei lunasta odotuksiaan tänä vuonna. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että duo on ollut tähän asti niin varma suorittaja, että neljänneltä kokopitkältä olisi saatu odottaa ihmeitä, jotta siihen voisi olla täysin tyytyväinen.

Etukäteislohkaisujen perusteella olisi toisaalta voinut odottaa suurempiakin kulttuuritekoja. Maaliskuussa hikoilua aiheutti ep, jonka jälkeen Junior Boysien tehokulutusta jatkoi Banana Ripple. Miten on mahdollista, että yhdeksän kappaleen kompaktiin pakettiin ei saatu muita yhtä killereitä kappaleita?

Levyn suurin ongelma löytynee sen mitäänsanomattomasta kahden kappaleen aloituskokoonpanosta. Itchy Fingers lähtee mukavasti lentoon, mutta sen jatkuva poukkoilu ja hötkyily saavat skippaamaan biisin nopeasti. Playtime on puolestaan sen vastakohta. Se yrittää tavoitella Last Exitin eteerisiä säveliä, onnistuen olemaan vain loputtoman tylsä ja unettava äänimatto.

Keskivaiheen kappaleisiin on saatu edes jonkinlainen tasapaino. Viisikon aloittava You'll Improve Me aloittaa koukuttavalla funk-biitillä huipentuen viimeisen kertosäkeen diskomeininkeihin. A Truly Happy Ending on selkeä jäänne edellisestä levystä ja Kick The Can nostattaa instrumentaalisäkeillään levyn kohti sen loisteliasta loppua.

Alkukesän suurin kultakimpale oli totta vie Banana Ripple. Yhdeksänminuuttisen järkäleen pitäisi kaiken järjen mukaan olla jopa Junior Boysien kappalemitassa liian suuri haaste totetutettavaksi. Yllättäen se onnistuu kuitenkin kiteyttämään koko duon uran yhteen kappaleeseen ollen jatkuvaa nostatusta ja iloittelua. Olen tarkastallut sitä jokaisesta mahdollisesta näkövinkkelistä tullen siihen tulokseen, että se on ehdottomasti yksi vuoden parhaista kappaleista.

Enköhän pysy mukana vielä seuraavaankin erään saakka.

No you'll never see me go. Erinomaista loppuviikkoa kaikille!

Kuva täältä

Dorian Concept: Her Tears Taste Like Pears

2011-07-25T19:53:00.000+03:00

Niin saapui maanantai ja aivot kaipasivat musiikkia, jonka sisäistämiseen ei tarvittu ylimääräistä työstämistä. Alkuvuodesta Ninja Tunen kautta erinomaisen Her Tears Taste Like Pears -ep:n julkaissut Dorian Concept olikin juuri sopiva valinta näihin tarpeisiin.

Dorian Concept ei siitä huolimatta väännä mitään viivasuoraa veivausta. 22-vuotias itävaltalaisherra nimittäin veivaa yllättävän vähistä aineksista monikerroksisia ja tolkuttoman koukuttavia kappaleita. Dark Skyn hengenheimolaisen viimeisimmässä tuotoksessa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Se muokkaa elektronista musiikkia siihen muotoon, jossa tahtoisin sitä nauttia tulevina vuosina.

Neljän biisin erittäin tiivis ep on erinomainen johdatus äänitaiteilijan luomaan maailmaan. Ensimmäiset kolme kappaletta pyörivät nopeammalla tempolla lähes raivoisan biitin kurittamana. Erityisesti Toe Games Made Her Giggle rakentuu loppuunsa niin suureellisesti ja tyylipuhtaasti, että ilman Thank You All The Time Foreverin Burialia lähentelevää loppulausahdusta olisi julkaisu luultavasti tukehtunut omiin mittoihinsa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan artistin seuraavaa siirtoa.

Kuva täältä

Viisi bändiä, jotka tahtoisin vielä nähdä livenä

2011-07-21T19:13:00.000+03:00

Keikkahaaveissa on se hyvä puoli, että Suomen musiikki-ilmasto on niille tätä nykyä hyvinkin suotuisa. Esimerkiksi omat toiveeni toteutuvat vielä tämän vuoden aikana M. Wardin, Junior Boysin ja Kanye Westin kaltaisilla nimillä, joiden näkemistä olen odottanut tovin jos toisenkin.

Lilyn toimitus kyseli Ruisrockin aikaan tutuilta kanssabloggaajilta, mitä bändejä he eivät ole vielä päässeet näkemään. Siitä inspiroituneelta päätin itsekin käydä läpi näkemiäni keikkoja ja listata viisi hengissä olevaa bändiä, joiden kappaleita tahtoisin vielä kuulla livenä.

5. Sister Flo

Samae Koskisen luotsaama Sister Flo taitaa olla vetätynyt keikkalavoilta aika lailla täydellisesti. Siitä huolimatta en voi lakata haaveilemasta kuulevani White Noisen ja Guillotinen vielä joskus jollain Suomen keikkapaikalla.

En ole saanut vieläkään kuunneltua yhtyeen uusinta albumia ja Aun jälkeen olenkin oikeastaan koko ajan ollut sitä mieltä, että Sister Flon tulisi palata vanhoille urilleen. Maailmaan mahtuu rutkasti hyvää ja herkkää indiepoppia, ja sitä bändin tulisi säveltää lisää.

4. Grizzly Bear
Uskon vahvasti, että Grizzly Bearin keikoilla vaivutaan transsiin Knifen tahdittamana ja revetään mielettömiin riemunosoituksiin While You Wait For The Othersin aikana. Nelikon keikoista jää takuulla kasvoille kestohymy ja onnellinen olo.

Olen katsonut viime vuosien aikana bändin keikkavideoita alituiseen YouTubesta ja mielikuva yhtyeestä on vahvistunut kerta toisensa jälkeen. Löytäisipä yhtye vielä joskus tiensä tänne, jotta pääsisi huojumaan purkkarit jalassa ylös ja alas ulvoen perässä Knifen ulinaa.

3. The Bronx

The Bronx ei ole tainnut päätyä Suomen perukoille ikinä tai ainakaan ihan lähivuosina. Minulla on kuitenkin sellaisia värinöitä, että bändi saattaisi tarjota kaikkein hauskimpia keikkaelämyksiä. Bändin hard rock vetoinen hardcore on nimittäin kuin tehty soitettavaksi hikisissä ja ahtaissa keikkaloosseissa. Katsokaa vaikka!

2. Boys Noize
Onneksi sytyin Boys Noizelle vasta sen jälkeen, kun dj oli käyny heittämässä keikkansa Tavastialla vuonna 2008. Siitä olisi nimittäin saattanut kehkeytyä kaikkien aikojen kipein ikärajan aiheuttama livemissaus. Alexander Ridhan jokainen levytys on pyörinyt joka tapauksessa niin käsittämättömän monia kertoja levysoittimessa, että nyt olisi vihdoinkin aika nähdä tiskijukka livenä.

Ja oikeastaan olisin tyytyväinen jo ihan pelkästään silloin, jos pääsisin kuulemaan edes ne muutamat legendaarisimmat Boys Noizen kappaleet: Jeffer, Lava Lava ja Oh! Berliinin klubit, milloin nähdään? New York kelpaa myös...

1. Bon Iver

Tätä ei luultavasti tarvitse sen suuremmin perustella. Tummien tunteiden tulkki on herkistänyt, koskettanut ja lämmittänyt musiikin ystävän mieltä kiitettävän usein. Pitäisi ehkä hieman hävetä, että Bon Iverin tilalla ei ole jotain musiikkirunkkarikerhon vuoden klassikkobändiä, mutta kun tykkään siitä vain niin kovin paljon.

Epäilen kuitenkin pienellä varauksella, että Suomi saa odotella omaa Vernon-annostaan vielä pitkään. Siksi tekisikin niin vietävästi mieli juosta musiikin perässä maailmalle. Olen kuitenkin sen sortin vaiheilija, että esimerkiksi Tukholman Annexetin varattiin myytiin loppuun ennen kuin uskalsin edes klikata itseäni Ticnettiin.

Mutta ehkä vielä joskus jossain yhtä mielettömässä miljöössä kuin videolla oleva hautausmaa.

M83 - Midnight City

2011-07-19T18:12:00.002+03:00

Nyt on pakko sortua postaamaan parilla lauseella, koska ah ja voih. Kuuntelin hetki sitten M83:n uuden kappaleen ja olin hypätä ilmaan pelkästä innostuksesta. Kuvittelin, että Kim & Jessiestä ei voi enää parantaa, mutta onneksi olin niin väärässä.

Hurry Up, We're Dreaming ilmestyy vasta lokakuun 18. päivä. Luvassa on eeppistä, orkestraalista ja kaikin puolin huikeaa tykitystä eli mahdollisesti vuoden parasta materiaalia. En malttaisi odottaa.

Jo aikaisemmin nähty maistiainen on ihan selkeästi tehty tätä blogia varten. Katsokaa nyt sen nimeäkin!

Edit. Ja Midnight Cityn voi tosiaan ladata täältä. Helppoa kuin mikä!

Chromeo @ Tavastia

2011-07-18T19:16:00.000+03:00

Kuulkaas torstaita odottavat fanitytöt ja -pojat: kesän kuumimmasta funk-keikasta taisivat olla vastuussa Princen sijaan Kanadan kultapojat.

Chromeon ensivierailu Tavastian lauteille oli kansan parissa rutkasti odotetumpi kuin etukäteen luulin. Lähes jäähallikeikan hintoja hiponeet liput ja hiljainen sunnuntai-ilta Helsingissä eivät nimittäin olleet paras lähtökohta hikiselle tanssikeikalle.

Mutta onneksi Dave 1 ja P-Thugg soittivat intensiteetillä, joka piti kannat katossa aika lailla lähes koko puolitoista tuntia kestäneen keikan ajan. Musiikki soljui tyylipuhtaasti, valoshow oli vertaansa vailla ja Dave liikkui lavalla rokkikukon elkein. Pieni nousuhumala ja vapaa maanantai olisivat sinetöineet paketin nätisti.

Illan settilista oli suoraan sanottuna ja yhtään valehtelematta kermainen. Illan aikana kuultiin kaikki suurimmat hitit terästettyinä uudelta albumilta nostetuilla kappaleilla. Nopeatempoista retroiltamaa täydensivät itsetietoiset välispiikit ja yleisön huudatukset. Ja kyllä, ne whoo-oo-oot toimivat myös muillakin kuin Iron Maidenin keikoilla.

Chromeo jätti jälkeensä tunteen, jonka mukaan mitään ei olisi oikein voitu tehdä toisin. Duo oli puolitoista tuntisen ajan maailman tiukin bändi, minkä se tiesi itsekin. Yleisö oli liekeissä alusta loppuun saakka ja Dave-1 lietsoi tasaisin väliajoin flirttailemalla showmiehen vaatimalla tyylillä.

Jos J'ai Claque La Porte olisi vielä kajahtanut esimerkiksi encorena ilmoille, olisin tituleerannut illan vetoa vuoden parhaaksi keikaksi. Tässä vaiheessa tyydyn kuitenkin toteamaan, että kärkikahinoihin se meni välittömästi. Loppukesän soundtrackiä ei ole enää vaikea arvata.

Lopuksi on pakko kiittää Stupidoa ja puolellani ollutta onnetarta. Kävi nimittäin niin, että olin kerrankin ~~Facebookissa~~ oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja nappasin tiukassa kisassa liput itselleni ja kaverille. Olisi nimittäin jäänyt tämäkin teksti muuten kirjoitettua.

Black Lips & Dum Dum Girls @ Nosturi

2011-07-13T20:41:00.000+03:00

Ilmassa oli hienoista farssin tuntua, kun saapuessamme Nosturiin paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, Dum Dum Girlsien soittokamat eivät olleet päässeet Suomeen asti ja Black Lipsien kitaristi kyyhötti kyykyssä narikan vieressä kirjaimellisesti omissa maailmoissaan.

Mimmit pääsivät onneksi Black Lipsien soittimien kanssa lavalle ja jopa ihan ajallaan. Inked-lehdestä ensimmäistä kertaa bonganneeni Dum Dum Girlsien musiikki ei ole jostain syystä iskenyt oikein mitenkään päin. Vanhankantaisesta soundistaan huolimatta bändin biiseihin ei ole pujotettu riittävän kovia koukkuja, jotta innostuminen olisi roihahtanut liekkeihin.

Harmillisesti kappaleet eivät lähteneet livenäkään lentoon. Puolituntinen keikka oli yhtä samaa äänimattoa, vaikka basso pomppi nätisti ja solisti kietoi laulullaan sormensa ympäri. Onneksi nelikon aikana ei tarvinnut kuitenkaan tuijotella tossuihinsa, sillä bändi näytti tyrmäävältä. Basisti oli melkoinen syöjätär, kitaristi näytti Bela Lugosin vaimolta ja rumpali lähes nukelta.

Pelonsekaisin tuntein odoteltu illan pääakti saapui lavalle yllättävän hillitysti. Yleisö otti kuitenkin Black Lipsit välittömästi huomaansa ja jalat alkoivat polkea maata. Bändi oli heti ensimmäisistä sävelistä lähtien välitön ja soitto kulki puolihuolimattomasti, mutta täysin skarpisti eteenpäin.

Arabia Mountain ei ole menettänyt hohtoaan lähes jokapäiväisestä soitosta huolimatta. Siksi olikin vähän harmi, että bändi oli koonnut soittolistansa vanhempien kappaleiden varaan. Lähes uunituoreen levyn olisi kuullut mieluusti jopa kokonaisuudessaan. Kvartetin soitossa kuuluivat kuitenkin livenäkin 50-luvun popvaikutteet eikä se onneksi liialliseen suoraviivaisuuteen.

Illan odotetuimpia vetoja ei ollut loppuen lopuksi vaikea arvata. Bad Kids, O Katrina! ja Hippie, Hippie, Hooraah olivat hersyviä ja euforisia kokemuksia, joista erityisesti jälkimmäisin kohosi livenä ylitse muiden. Kappaleen mustalaissävyissä on jotain erityistä ja venytetyt väliosat nostattivat keikkatilanteen huippuunsa.

Uusimmalta albumilta kuultiin lähes pelkästään sinkkubiisit, joiden soittamisesta bändi ei vaikuttanut nauttivan läheskään yhtä paljon kuin lopusta tuotannosta. Esimerkiksi Family Tree lähti kuitenkin kuin tykin suusta eikä Go Out And Get Outin puolestakaan tarvinnut hävetä.

Turhauttavan tylsästä ajankohdasta ja keikkapaikasta huolimatta Black Lips keräsi saman katon alle sekalaisen seurakunnan, joka silminnähden nautti kuulemastaan. Vähän tiiviimpi areena olisi sopinut bändille piirua verran paremmin, joten voisin kuvitella tämäniltaisen Turun keikan olevan vähintään yhtä kova.

Loppuhuomiona on varmaankin pakko mainita, että tällä kertaa bändi luovutti sekoilijan tittelin yleisölle. Lavalle lensi nimittäin megalomaaninen vessapaperirulla ja pari kondomia. Oksentamiselta ja pissaamiselta sentään vältyttiin tällä kertaa.

Kastor, miksi katosit?

2011-07-10T21:55:00.000+03:00

Musiikkiharrastuksen kautta on hyllyille kasautunut muutakin tavaraa kuin äänitteitä. Etsin eräänä päivänä yhtä tietynlaista kangaskassia, mutta samalla päädyin siivoamaan laukkukokoelmaa ja muistelemaan puuvillalärpäkkeisiin kietoutuneita tarinoita keikoista, levyistä ja niihin sullotuista tavaroista.

Yksi vaatimattomimmista ja kulahtaneimmista laukuista kuului iki-ihanalle Kastorille. Pari vuotta sitten tunteikasta indie-rockia debyyttialbuminsa muodossa tarjoillut viisikko oli hetken aikaa se bändi. Yhtye, jonka perässä teki mieli juosta Suomen ympäri ja joka inspiroi perustamaan ensimmäisen musiikkia käsittelevän blogin vuonna 2008.

Paljon on ~~onneksi~~ unohtunut kolmessa vuodessa, mutta joillain asioilla on nähtävästi tarkoitus muistuttaa itsestään silloin tällöin. Kastorin musiikin hohto ei ole nimittäin kadonnut ajan saatossa minnekään. Melody I Hear In Your Heartbeat koskettaa järkyttävästä musiikivideostaan huolimatta edelleen, vaikka kertosäkeen hokema ei tunnukaan enää niin runolliselta ja oivaltavalta.

Levyä kannattelee jokin taika, jonka kriitikot aikoinaan ymmärsivät, mutta joka ei kantanut tarpeeksi monen korville. Yhtyeen nykyisistä kuvioista en valitettavasti löytänyt surffailun päätteeksi mitään tietoa. Kaikkialla tuntui olevan kuolemanhiljaista.

Sekavan sunnuntaipostauksen perimmäisin tarkoitus oli kaiketi sanoa, että omaa musiikkimenneisyyttään ei välttämättä kannata pakoilla. Ja että vaadin Kastorilta uuttaa musiikkia.

Elämää suurempi ongelma

2011-07-07T19:29:00.000+03:00

Olen alkanut vähitellen kypsyä materian määrään, joka valloittaa joka päivä enemmän pinta-alaa huoneessani. Tilan puutteen ja oman kömpelyyteni lopputuloksena sain kerätä lattialta levynkansien palasia pari päivää sitten samalla, kun päässäni pyöri ajatus koko äänitekokoelmasta luopumisesta.

Cd-levyjen kerääminen on ollut jo ala-asteelta lähtien täydellinen henkireikä. Tie on kulkenut automarkettien levyloosseista alan pienempiin liikkeisiin ja vinyylien pariin, mutta taustalla on ollut koko ajan ajatus täydellisestä levyhyllystä. Sen kasaaminen on ollut tärkeämpää kuin monet muut aktiviteetit.

Tilanne on kuitenkin tällä hetkellä se, että olen tiedostamatta siirtynyt itsekin jatkuvasti enemmän kohti digitaalisen musiikin maailmaa vähät välittämättä levykasojen romahtelusta. Äänitteitä on kerääntynyt lähes kuriositeettina pinoiksi, joissa ne pönöttävät paksun pölykerroksen peittelemänä ja pahimmassa tapauksessa muovien sisällä. Spotify, olet tehnyt elämän liian helpoksi.

Turhan tavaran määrää on kasvattanut lisäksi oma tuuliviirin tapainen käytös. Kamppailu kahden eri ääniteformaatin välillä on ajanut harrastukseni epätoivoisten ratkaisujen äärelle. Olen yrittänyt noudattaa ohjenuoraa, jonka mukaan saan ostaa konemusiikit vinyylillä ja kaiken muun tulee olla kompaktilevyjä. Tästä on seurannut tuplakappaleita samoista albumeista ja tuskassa rypemistä.

Rehellinen vastaus molempien äänitemuotojen kannattamiseen löytyy puhtaasti omasta laiskuudesta. Vinyylien kanssa käy nimittäin usein niin, etten jaksa vaihtaa levyn puolta ja neula rahisee yksinäisyydesään monia tunteja. Cd soi kerralla loppuun asti, jolloin sen voi unohtaa levypesään viikkokausiksi hyvään säilöön.

Miksi siis edes kerätä albumeja materiaalisessa muodossa, jos niiden käyttäminen on niin vaivalloista? Kännykkä ja tietokone ovat yhä useammin boomblastereita, joihin on avoinna koko maailman musiikkivarannot. Syitä probleemaan voi etsiä tästäkin touhusta, sillä musiikkiblogin kirjoittaminen vaatii sellaisia levyjä, jotka ovat edes hiukan ajankohtaisia ja joita ei siten omasta levyhyllystäni ihan heti löydy. Stereoissani pyörivätkin lähinnä klassikot ja ikivanhat lempparit.

Ongelman ydin johtaa kuitenkin siihen, mistä koko tämä postaus lähti liikkeelle. Cd-levyille on nimittäin aivan mahdotonta löytää sopivaa säilytystilaa. Ikean opiskelijaystävällinen Expedit kelpaa vinyyleille paremman puutteessa, mutta muoviläpysköjä siihen on mahdotonta kasata. Sama ongelma koskee lähes kaikkia muita hyllyköitä ellei sitten kelpuuta 90-lukua henkivää cd-tornia.

Jotta koko kirjoitus ei jäisi aivan tyhjänpäiväiseksi levyholistiksi julistautumiseksi ja angstin purkamiseksi, pyydän teiltä neuvoja. Miten te kaikki oman elämänne levykauppiaat olette ratkaisseet säilytystilaongelman? Oletteko käyneet samanlaisia sotia eri formaattien välillä? Onko joku lopettanut keräilyharrastuksensa kokonaan?

Digitalism: I Love You, Dude

2011-07-05T19:27:00.001+03:00

Kahden vuonna 2007 hypekuplan räjäyttäneen elektroihmeen toista tulemista on odotettu pelonsekaisin tuntein. Kuulostavatko Digitalism ja Justice enää yhtään miltään? Onko neljässä vuodessa tapahtunut minkäänlaista kehitystä?

Justice antaa ilmeisesti odotella itseään vielä hetkisen, mutta onneksi Saksan parivaljakko on saanut toisen albuminsa valmiiksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että I Love You, Dude ei valtaa uusia aloja tai saa luittensa ympärille oikeastaan mitään, mitä Idealismilla ei olisi kuultu. Se on vähä liiankin tuttu ja turvallinen.

Kriittisistä odotuksista huolimatta olen jostain syystä hieman pettynyt. Nostalgiaa on ehkä jälleen kerran syyttäminen, sillä Digitalismin soundi on niin sidonnainen omaan aikaansa. Toisaalta bändilläkään ei ole tainnut olla tälläkään kertaa terävimmät koukut mukana biisinteossa.

I Love You, Duden ongelmana ovatkin vanhat tutut toisto ja tylsyys. Vaihtelua kappaleiden välille duo on saanut lisäämällä sinne tänne popimpia biisejä elektrotykitysten alle. Todennäköisesti levyn suurimmaksi hitiksi tarkoitettu 2 Hearts häviää debyytin kumppanilleen Pogolle 6-1, vaikka laulaja kurittaakin äänijänteitään entistä laajemmin.

Debyyttialbumi pysyi samankaltaisesta koostumuksestaan huolimatta paljon toista näytöstä paremmin kasassa. I Love You, Dudelle on nimittäin kasautunut omituisia ääripäitä. Esimerkiksi Reeperbahn on industrialin, punkin ja luultavasti jonkin saksalaisen vaikutteen kyllästämä outolintu, joka ei tunnu onnistuvan yhtään missään.

Levyn hienoimmat hetket koetaan instrumentaalisten katujyrien aikana. Blitzin hypnoottinen särinä pitää otteessaan koko neliminuuttisen ajan jääden tärykalvoihin tärisemään. Antibiotics tuo puolestaan mieleen rauhoittuneen The Prodigyn ja jonkun tyylikkään indieporukan, mutta taipuu tanssilattian tamppaamiseen varsin hyvin.

Henkilökohtaiseksi jännitysnäytelmäksi jää, viekö Justice voiton Digitalismista. Toivottavasti saamme maaottelun tulokset piakkoin.

Kuva täältä

Hattutemppu

2011-07-03T22:00:00.000+03:00

Rumban Kiitoradalla-palstalla roikkuminen on ilmeisesti vaivihkaa muodostunut enemmänkin tavaksi kuin sattumaksi, kun hattutemppu kosahti uusimman numeron mukana.

Näiden mainintojen myötä on ollut hienoa huomata, että toimittajatkin ilmeisesti uskaltautuvat musablogien taajuuksille. Vielä mahtavampaa on, että näillä kirjoituksilla voi nähtävästi ihan oikeasti olla jotain merkitystä Suomenkin musiikkipiireissä.

Big Wave Riders löysi tiensä palstalle viime syksynä, The Wha's tammikuussa ja Loistava Polku tosiaan viimeisimmässä numerossa. Seuraavassa todistemateriaalit, joiden kehnoa laatua pahoittelen.

Samalla on tilaisuus kunnioittaa Jim Morrisonia, jonka kuolemasta tuli tänään 40 vuotta.

Architecture in Helsinki: Moment Bends

2011-06-30T19:18:00.001+03:00

Oli kesä, jolloin musiikkimakuni tasapainotteli kahden vastakkaisen alakulttuurin välimaastossa. Samoihin aikoihin vuodatin ensimmäisen kerran karvaita kyyneliä Flown harrastaman ikärasismin vuoksi.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että mopojen pakokaasuille käryäville teineille ei rajattu edes vuonna 2007 omaa karsinaa ja Architecture in Helsinki jäi näkemättä. In Case We Die pyöri silti soittimessa ja levyhyllyn tarjonta alkoi muuttua entistä enemmän nykyisempään suuntaan uusia jumalia palvoessa.

Kaikista näistä hyvinkin pienistä, mutta merkittävistä käänteistä johtuen Architecture in Helsinki on tähän päivään saakka säilynyt tärkeänä yhtyeenä. Australiasta ponnistavan koplan leikkimielinen ja hullunkurinen ote oli ilmeisesti aikoinaan niin radikaalia, että se kuulostaa hyvältä nyt ja ennen.

Siksi onkin harmi, että bändi on muuttunut uusimmalla albumillaan ideaköyhäksi tusinakopioksi. Vanhasta Architecture in Helsingistä on merkkejä vain ajoittain, mutta muuten kappaleet eivät tahdo innostaa alkuunkaan. Neljän vuoden tauon jälkeen on tietysti tarve uudistua, mutta äänimaailmaa siloitellessa katosi sielu ja jotain muuta tärkeää.

Moment Bendsin edeltäjät eivät olleet toki täydellisyyden huipentumia. Materiaalin epätasaisuus oli aikaisemmin suurin yksittäinen häiriötekijä, jota sympaattinen meininki ja muutamat tykkibiisit paikkasivat.

Kuopukselta ei tahdo kuitenkaan löytyä edes niitä hittibiisejä. Escapee yrittää päästä oikeille taajuuksille, mutta sekään ei ole vielä vakuuttanut täysin. Everything's Bluen harteille jää puolestaan levyn flegmaattisen loppupuoliskon pelastaminen, mutta laiva on jo siinä vaiheessa uponnut. Ja Nuorgam olitte aivan oikeassa, That Beep on paskimpia biisejä aikoihin.

Architecture in Helsinki on esittelemässä nykytilaansa ensi sunnuntaina Tavastian lauteilla. Itse tyydyn hytkymään kotona In Case We Dien tahtiin.

Ja vanhojen aikojen kunniaksi:

Kuva täältä

Snook: Är

2011-06-27T22:00:00.001+03:00

Daniel Adams-Rayn hypetyksen jälkeen olen siirtynyt hieman ajassa taaksepäin.

Nykypäivän monilahjakkuudella on nimittäin takanaan loistokas menneisyys räpduo Snookin toisena osapuolena Oskar Linnrosin rinnalla. Kaksikko julkaisi kaksi albumia, joista jälkimmäinen ilmestyi vuonna 2006 tuoden duolle MTV EMA:n jakaman parhaan ruotsalaisyhtyeen albumin ja muita kriitikoiden ylistyksiä.

Miksi kirjoittaa albumista, jonka uutuudenviehtäys on kadonnut jo aikaa sitten? En osaa sanoa, millaiset Ruotsin musiikkikuviot ovat olleet vuonna 2006, mutta valtavirtaa edustavaksi hiphopiksi Snook on vallan laadukasta. Ja ruotsin on puolestaan pakko olla kaunein kieli, jota tällaiseen sanataiteeseen voi soveltaa.

Ärin kappaleet saattavat olla räp-puristeille silkaa paskaa ja taiteenlajin raiskaamista. Levy on kuitenkin omasta mielestäni hieno sekoitus ruotsalaista musiikkiperinnettä ja urbaaneja biittejä. Adams-Rayn sanailu on silkkaa hunajaa korville ja kappaleet ovat kyllästetty hittipotentiaalilla.

Ärin jälkeen Snook jakautui kahtia. Adams-Ray lähti Berghsiin opiskelemaan graafista suunnittelua ja Linnros sormeili muiden artistien levyjä tuottajan roolissa. Kaikki huipentui viime vuoden soolouramittelöön, jonka Adams-Ray on tainnut voittaa.

Kyseessä on kuitenkin äärettömän hieno albumi ja Snookilla on takanaan niin mielettömiä 2000-lukua henkiviä hittejä, että duon soisi palaavan yhteen ennen kuin on liian myöhäistä.

Sitä ennen kulutan kesäpäiviäni Inga Problemin ja Längst Fram I Taxinin kaltaisten hittien parissa.

Bon Iver: Bon Iver

2011-06-23T22:54:00.003+03:00

Bon Iverin uusin tuotos oli tässä taloudessa selvästi vuoden odotetuin tapaus. Justin Vernonilla on nimittäin jokin maaginen tapa kirjoittaa kappaleensa sellaiseen muotoon, jonka heviin hurahtanut pikkuvelikin ymmärtää hipsteriveljensä ohella.

Minulta onkin aivan turha odottaa täysin puolueetonta arvostelua bändin toisesta albumista. Luotto oli vahva jo ennen ensimmäisen sinkkubiisin julkaisua, vaikka pettymyksiä on sadellut vanhoilta lempiyhtyeiltä kuluneen puolen vuoden aikana.

Ajattelin kerrankin poiketa perinteisestä levypostaus-kaavasta ja esitellä Bon Iverin kappale kappaleelta. Näppäilin katkelmat kännykän muistioon muutaman kuuntelukerran jälkeen ja siitä huolimatta olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä.

Voit streamata levyn täältä ja Spotifyn Premium-käyttäjät käsken tänne. Ja sitten itse asiaan:

Perth

Oih, kerrankin lähdetään suoraan asiaan ilman aivan liian pitkiä introja. Vernonin falsetin ensimmäiset äänteet kuulostavat juhlallisilta sotilaallisten rumpujen saattelemana. Perth määrittelee levyn teeman heti alkuunsa: askeettiset erämäätunnelmat ovat kadonneet ja tilalle on astunut moniääninen, mutta herkkä äänimatto. Upea avaus.

Minnesota, WI

Ensimmäisen minuutin ajan näin jostain tuntemattomasta syystä Gayngsin silmieni edessä. Minnesotan aikana käy viimeistään selväksi, että puhallinsoittimet ovat vallanneet yllättävän paljon tilaa. Kaiken kaikkiaan ihana kappale tämäkin. Toisen puoliskon pärinät olisivat toki voineet jatkua kauemminkin.

Holocone

Holocone kuulostaa alun perusteella jo vähän enemmän For Emmalta. Kitaran kuljettama kappale on hajuvesisanastoa lainaten lämmin ja eteerinen. Taustaorkesteri on Holoconella pääroolissa ja erityisesti lopun bassokikkailut ja puhallinsoitinleikittely saavat korvakäytävät sulamaan.

Towers

Towers oli heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen selkeä suosikkikappale. Vähän herkemmässä mielentilassa padot murtuisivat ja joet tulvisivat viimeistään tässä vaiheessa. Tätä kappaletta tulen kuluttamaan sateisimpina kesäpäivinä, synkkinä syysiltoina ja kohmeisina talviaamuina lukemattomia kertoja.

Michicant

Oikea veto laittaa edellisen täysosuman perään jotain harrasta ja hiljaista. Holoconeen verrattuna Vernonin ääni on tällä kertaa pääelementti ja muut soittimet seuraavat perässä. Michicantissakin on toki vahva tunnelataus, joka on pakattu vaatimattomampiin kääreisiin.

Hinnom, TX

Hinnom, TX on jo pituudensa puolesta selkeä välietappi. Kappaleessa kuultava puhelaulu hämmentää. Onko Vernonilla tosiaan noinkin matala puheääni? Levyn kokeellisinta materiaalia, joka toimii silti ällistyttävän hyvin.

Wash.

Levyn selvästi heikoin kappale, mikä ei toisaalta ole tässä seurassa yhtään huono saavutus. Pianosoundi ärsyttää, ilmassa on pientä toiston makua ja pituutta olisi voinut karsia. Saa nähdä, muovautuuko Washista useamman kuuntelukerran jälkeen uusi suosikki.

Calgary

Ensimmäisen sinkkulohkaisun melodia on alkanut juurtua kallon sisälle kuluneiden viikkojen aikana. Aikavälillä 2:35 ja 3:20 Bon Iverin täydellisyys kiteytyy sellaiseen muotoon, ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Lisbon, Oh

Lisbon, Ohia on fiksuinta jättää arvostelematta sen tarkemmin. Puoleentoista minuuttiin on ahdettu häiriöääniä ja muuta äänimassaa, jotka luovat nätin sillan viimeiseen kappaleeseen.

Beth/Rest

Levyn viimeinen kappale on hämmentävä sekoitus viime vuosikymmenien nostalgiaa ja Bon Iverin tavarasoundia. Syntetisaattorit ulisevat ja Vernon kuulostaa antavansa kaikkensa. Alkaa huvittaa jo itseänikin tämä ylisanojen vuodattaminen, mutta olen aidosti liikuttunut.

Bon Iver on eheä, monipuolinen ja rehellinen työnäyte. Sen parissa indielapset saavat itkeä itsensä uneen seuraavan kolmen vuoden ajan. Ja kerrankin voi olla Pitchforkin kanssa edes jostain samaa mieltä.

Saamme siis edelleen odottaa päivää, jolloin Justin Vernon upottaa partansa paskaan. Näiden näyttöjen perusteella sitä ei taida olla tulossa hetkeen.

Kuva täältä

Amon Tobin: ISAM

2011-06-20T21:47:00.002+03:00

Kokoelmalevyt ovat uusi musta. Liian useasti mainitsemani Ninja Tunen XX -koonti herättää nimittäin vielä puoli vuotta levyn ostamisenkin jälkeen inspiraation valloittavia tunteita. Tällä kertaa kolahti pitkän uran tehnyt ja vastikään uuden albumin julkaissut Amon Tobin.

Rehellisyyden nimissä voisin sanoa heti suoraan, että herran musiikki olisi ollut vielä vuosikin sitten liian vaikea pala ratkottavaksi. Amon Tobin taitaa suuret linjat, joiden päälle hän liimailee toinen toistaan monimutkaisempia yksityiskohtia. Ambientin ja eeppisen elektroleikittelyn liitto on rivon koukuttavaa kaikessa monimutkaisuudessaan.

ISAMista onkin aivan turha vääntää perinteistä arvostelua. Se on oma maailmansa, johon uppoutuu bussimatkan tai toisenkin ajaksi. Tobinin pitkäaikaiselta fanilta tahtoisin kuitenkin kysyä, onko uusimmalla albumilla mitään eroa vanhoihin levyihin? Kierrättääkö dj samaa kaavaa kiekosta toiseen ja kannattaako miehen diskografiasta edes kaivaa eroavaisuuksia?

Amon Tobin ja ISAM ovat silti tapaus, jonka tahtoisin ehdottomasti nähdä tämä vuoden aikana. Flow, miten olisi?

Katsokaa seuraavat videot ja mykistykää.

Kuva täältä

The Evolution of Alternative and Experimental Contemporary R&B

2011-06-17T16:30:00.000+03:00

Löysin eilen aivan tajuttoman soittolistan, joka sopii täydellisesti alkavaan viikonloppuun. Koska on perjantai ja olen jostain syystä edelleen töissä, lainaan suoraan soittolistan tehnyttä Indie R&B:tä:

"Post-dubstep has an undeniable R&B influence. Therefore here is a great mix documenting how R&B evolved over the years featuring The xx, The Weeknd, Frank Ocean, Jamie Woon and Drake."

Voit ladata soittolistan täältä. Hauskaa viikonloppua!

Kuva täältä.

Loistava Polku

2011-06-15T22:28:00.001+03:00

Minusta ei ole tullut vielä tähänkään päivään mennessä kitaristia tai rumpalia, mutta onneksi ystäväpiiriin on soluttautunut muusikoita monen eri genren takaa. Olisi julmaa ja kohtuutonta pimittää kaikkea tietoa itsellään, joten keskiviikon kunniaksi saatte tutustua Suomen post-punk -skenen lähettilääseen, Loistavaan Polkuun.

Tylsintä musiikkijournalismia on listata esittelemänsä bändin kertomia vaikutteita riviltä toiselle. Oma post-punk -tietämykseni on kuitenkin niin hataralla pohjalla, että on syytä lainata bändin sanoja. Loistava Polku kertoo haalineensa inspiraatiota sellaisilta vaatimattomilta uuden aallon ja post-punkin nimiltä, kuten The Jesus And Mary Chainiltä, Bauhausilta ja Varjolta. Omasta mielestäni listaan voisi lisätä Joy Divisioninkin.

Huominen-ep:n julkaisun jälkeen Loistavan Polun bassokuviot, realistiset sanoitukset ja holtiton yleisvire ovat alkaneet koukuttaa entistä enemmän. Röyhkeimmillään bändi kuulostaa Strange Housen aikaiselta The Horrorsilta, joka onnistui latistamaan tunnelman toisella tulemisellaan. Onneksi Loistava Polku on nyt paikkaamassa tätä tyhjiötä.

Kvartetti ja rumpukone ovat kiertäneet tasaiseen tahtiin Helsingin keikkapaikkoja ja seuraavaksi bändin voi bongata Lumous-festivaalilta Tampereelta heinäkuussa. Annetaan kuitenkin tässä vaiheessa musiikin puhua puolestaan, joten seuraavassa parhaita paloja debyyttiep:ltä.

Huominen EP by Loistava Polku

Loistavaa Polkua voit tykkäillä Facebookissa ja Soundcloudissa. Muita kaveribändejä esittelyssä toivottavasti lähiaikoina.

Kuva täältä

Planningtorock: W

2011-06-13T21:08:00.000+03:00

Minun mielestäni musiikki on parhaimmillaan silloin, kun sitä ei ole vuorattu hienoilla tuotantokikkailuilla, korostettu liiallisella erikoisuuden tavoittelulla tai perusteltu taiteen tekemisellä.

Planningtorockin toinen albumi on valitettavasti sorvattu juuri edellä mainittuun muottiin. Siitä huolimatta elitistisiin kääreisiin räpelletty taideteos kätkee sisäänsä toinen toistaan hienompia pop-sävellyksiä, jotka imeytyvät tajuntaan ja ohjaavat levyn luo uudestaan ja uudestaan.

Planningtorockin takaa löytyvä Janine Rostron on aito monitoiminainen ja multi-instrumentalisti. Manchesterista kotoisin oleva kontrollifriikki on soittanut nauhalle jokaisen levyllä kuultavan instrumentin berliiniläisessä studiossa, jossa materiaalia hiottiin kolmen vuoden ajan.

Onkin hieman kummallista, että W:stä ei tunnista Berliinin valoja tai Manchesterin hajuja. Edellisessä Planningtorockia käsitelleessä postauksessa mietityttäneet mielleyhtymät The Knifeen sen sijaan häiritsevät kokopitkälläkin. Siksi W kuulostaa enemmän Tukholman ja jonkin fantasia-elokuvan yhdistelämältä kuin Rostronin kodeilta.

Albumin hienoimmat hetket ilmestyvät silloin, kun neito räväyttää esille eeppisen ja jopa sinfonisen puolensa. The One kasvaa upeasti loppua kohden jättäen taaksensa puhallinsoittimien taustoittaman usvan. Going Wrong edustaa samaa linjaa edeten soundtrackmaisesti, mutta hillittömän hienovaraisesti.

Levyn popimpi puolisko hämmästytti ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Eihän taidepop voi olla yksinkertaista ja soljuvaa? Living It Out ja Doorway ovat kuitenkin eri mieltä hytkyttäen jokaisella kuuntelukerralla vartaloa suuntaan ja toiseen. The Breaksista en viitsi edes sanoa mitään uutta. Olette tylsiä, mikäli ette kuunnelleet sitä jo aiemmin.

W on kaikista ennakkoluuloista huolimatta äärimmäisen miellyttävä kokonaisuus. Olen kuitenkin pohtinut aivoni vereslihalle, millaisen vastaanoton kappaleet saisivat, jos Rostron käyttäisi ääntään eri tavalla. Olisiko The Breaks megahitti Lykke Lin laulamana?

Kuva täältä

Black Lips: Arabia Mountain

2011-06-09T19:56:00.000+03:00

Toistanko itseäni liian pahasti, jos kerron autotallirockin olevan parasta musiikkia juuri nyt? Uudelta albumiltaan häikäisevän laadukkaita sinkkubiisejä vuodattanut Black Lips rämisee uutukaisellaan juuri siihen tahtiin kuin varovasti osasi odottaa.

Yhdysvaltojen sekopäisimmät velikullat ovat kiillottaneet Arabian Mountainilla tropical rockinsa uuteen uskoon. Black Lips ei toista tällä kertaa rosoisen ja sotkuisen lo-fi sekoituksen kaavaa, vaan sovittaa kaahauksensa vielä tiukemmin omalaatuisiin retroraameihinsa.

Menneiden vuosikymmenten hapuilu on selvästi Black Lipsien juttu. Kappaleet ovat tällä kertaa tolkuttoman koukuttavia, vaikka jokaisessa on selkeästi oma teemansa. Arabian Mountain on ikään kuin kokoelma viime vuosisadan kovimpia hittejä. Voisikohan kvartettia nimittää punkin omaksi The Baseballiksi ilman limaista imagoa ja omilla kappaleilla vahvistettuina?

Jokaisen kappaleen ollessa oma tunnussävelensä, on suosikkibiisien valitseminen itsetuhoista käytöstä synkimmillään. Tällä hetkellä sydäntä lämmittävät eteenkin Peter Parkerista kertova Spidey's Curse, pogoiltava Bone Marrow ja levyn suoraviivaisin kappale New Direction. Tykkään myös niistä 13 muusta kappaleesta kaikista yhtä paljon.

Levyn kansikuva ei ole pelkästään viittaus levyn nimeen, vaan sillä on ihan varmasti jotain tekemistä levyn viimeisen kappaleen kanssa. You Keep On Running eroaa muuta laumasta pituudellaan esittäen bändin uudessa valossa. Black Lips repii kappaleella ulosantinsa klassisen rockin happoisille taajuuksille onnistuen siinä hämmentävän hyvin.

Äänien vaiettua huomaa olevansa kansitaiteen kaltaisella tulikuumalla autiomaalla vanhassa lännenelokuvassa ajatukset kadoksissa, stetsoni päässä ja savuke huulessa. Ja siinä taitaa piillä koko albumin idea. Aiheuttaa hämmennystä ja liimata kuuntelija sen maailmaan pysyvästi.

Kuva täältä

Joker & Mister Heavenly

2011-06-03T20:27:00.000+03:00

Kesäkuu saapui taas ennen kuin ehti talvihorroksesta herätä ja vuoden ensimmäisen puoliskon kovin levykuukausikin sai lähtölaukauksensa. Ennen epäilyttävän puolueellisia ja ylistäviä arvosteluja on kuitenkin vielä syytä kypsytellä tulevaa hypeä ja kuunnella, mitä uutta Jokerilla ja Mister Heavenlyllä on tarjottavanaan.

Olen viime aikoina skannaillut Jokerin julkaisemia kappaleita ja tullut siihen tulokseen, että en ole törmännyt yhteenkään dubstep-velhon tekemään paskaan biisiin. Joker on todistanut osaavansa sovittaa tumman bassojytinänsä moneen eri formaattiin, mutta samalla säilyttänyt oman tunnistettavan soundinsa.

The Visionille soundia on saapunut vahvistamaan Jessie Ware, joka oli ainakin itselleni etukäteen tuntematon nimi. Vokalistilla on kuitenkin tajuttoman hieno ääni ja loppubiisin muutamat revittelykohdat saavat ihon kananlihalle. Taitaakin olla sanomatta selvää, että Jokerin debyyttialbumi on melkoisen odotettu tapaus tässä residenssissä.

Mister Heavenlyyn tutustuin vasta tänään, mutta superkokoonpanon miehistö pakotti tarkastamaan jokin aika sitten julkaistun kappaleen. Islandsin Nick Thorburnin, Modest Mousen Joe Plummerin ja Man Manin Ryan Kattnerin perustama rytmiorkesteri soittaa hyväntuulista indie-rockia ilman sen suurempia klumeruureja.

Sub Popin suojissa operoivan trion ilmaiseen levitykseen päästämä Pineapple Girl asettaa kiinnostustasot odottavaan asentoon. Kappaleessa kaikuvat emobändien vaikutukset, mutta toisaalta se päästää lävitse omanlaistaan energiaa, josta ei voi olla pitämättä. Debyyttialbumi julkaistaan 16.8. Silloin kannattaa olla niin sanotusti holleilla.

The War On Drugs

2011-05-31T19:07:00.000+03:00

Kurt Vilestä on kehkeytynyt debyyttialbuminsa julkaisun jälkeen musarunkkareiden yhteinen palvonnan kohde. Itse olen tyytynyt odottelemaan jälkijunaa, mikäli sukupolvemme Neil Young jaksaisi jossain välissä innostaa. Ja sillä välin olen kuunnellut The War On Drugsia.

Menestyksen takaa löytyy tällä(kin) kertaa toinen yhtye, jonka Vile jätti taakseen vuonna 2008. The War On Drugs ehti tehdä Kurt Vilen kanssa yhden kokopitkän ja muutaman ep:n. Tarina jatkuu kuitenkin edelleen ja uusin Future Weather -niminen ep julkaistiin vain kolmen ihmisen voimin.

The War On Drugsia on helpointa kuvailla Blitzen Trapperin ja My Bloody Valentinen laiskaksi lapseksi. Bändin kappaleet eivät pidä suurta meteliä itsestään. Säveliä sekä sointuja venytetään parhaan mukaan ja toisinaan tempoa kiihdytetään sopivan laiskasti.

Olen itse päässyt tutkimuksissani vasta Future Weatherin jäljille, mutta jo sen perusteella voi sanoa bändin omistavan hitinteon työkalut. Baby Missiles rokkaa hieman samaan tahtiin kuin Arcade Firen vaatimattomillaan ja Comin' Through kantraa mukavan vaivattomasti.

Toivottavasti bändin tarina jatkuu tulevaisuudessa entistä valoisemmissa merkeissä.

Kuva täältä

White Mystery: Blood & Venom

2011-05-29T12:06:00.000+03:00

Hampaani kalisivat yhteen ja silmämunani pyörähtivät akseleidensa ympäri, kun White Mysteryn nimikkobiisin ensitahdit kajahtivat ilmoille. Teki mieli huutaa ääneen, heittää tietokone ikkunasta ulos ja juosta puolipukeissa lähimpään baarin joraamaan jalkapohjat vesikelloille.

Niin rikollisen hykerryttävä White Mystery on. Eikä paljoa muuta voi odottaakaan kahdelta pelottavan näköiseltä punapäältä, jotka voisi ulkonäkönsä perusteella sijoittaa ihan mihin tahansa 90-luvun elokuvaan. Reilu kuukausi sitten julkaistulta sisarusduon toiselta albumilta hohkavat läpi verenmaku suussa soitetut kitarariffit ja myrkyllisen tiukat koukut.

White Mystery vahvistaa edelleen sitä tosiasiaa, että garage on tulevan kesän kovinta musiikkia. Blood & Venomin kappaleet kestävät keskimäärin kaksi minuuttia, mutta siinä ajassa on ehditty kiljua kaikki sanottava, soittaa säröisimmät riffit ja paukuttaa kovimmat rumpukompit. Ja kaikki tämä tehtynä neljän käden ja kahden suun voimin.

Punapääkomboon on turha koskea, mikäli odottaa päivittäiseltä lo-fi -annokseltaan söpöjä kissoja tai surffailua auringon laskiessa. White Mysteryn kappaleissa juodaan viskiä, poltetaan tupakkaa ja ollaan tosi pahoja pimuja. Mutta niinhän sen pitää mennäkin. Pidetään rokkenroll -asiat tuhmina ja vaarallisina ja viedään kissanpennut levynkansista kotisohville tai eläinkauppoihin.

Voisin liputtaa Blood & Venomin puolesta pienen ikuisuuden ajan. Toki duon debyyttialbumikin on mainio, mutta jälkimmäinen iski vielä kovemmin. Lauantai-iltana kannattaa nähtävästi jäädä mielummin kotiin surffailemaan Spotifyhyn kuin lähteä pämppäämään ylihintaista alkoholia.

<p>&amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;a href="http://whitemystery.bandcamp.com/album/blood-venom"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Blood &amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp; Venom by White Mystery&amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/a&amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;gt;</p>

Kuva täältä.